Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kovat ajat ja aforistista rakkautta

Outi Hytönen, 19.11.2019
Juha Siro: Yllämme kaartuva taivas 322 s., Like 2019

Yllämme kaartuva taivas on väkivaltainen romaani. Väkivaltaa on jokaisessa luvussa.

Ensimmäisessä luvussa ammutaan poika. Toisessa harjoitetaan henkistä väkivaltaa pakottamalla poika opettelemaan pianonsoittoa. Kolmannessa isä lyö poikaa vyöllä. Sitten: raakaa koulukiusaamista, puhumattomaksi alistettu poika, taulu, jossa sodan uhrien apua anovia käsiä, isä on ollut mukana upottamassa Lusitaniaa, kadulla tavattu uhkaava mies saa maanpetostuomion, sodan runnomia ruumiita, raivostunut opettaja repäisee pojan paidan ja poika puree.

Toisen maailmansodan puhkeaminen näyttäytyy romaanissa väkivaltaisen ajan aiheuttamien traumojen purkauksena.

Sadan sivun kohdalla lopetan väkivaltaisuuksien luetteloksi kirjaamisen, juuri kun toinen maailmansota alkaa.

Väkivaltakuvaukset ovat hillityn toteavia. Pituuden puolesta ne eivät hallitse romaanin lukuja, mutta voimansa puolesta kyllä. Parikin riviä riittää muuttamaan luvun tunnelman. Konkreettisia tekoja ei ole joka luvussa, mutta väkivalta on koko ajan läsnä, vaikka sitten kuvissa, uhkana tai isän henkilöhistoriassa.

Poika näkee pyöräretkellä, miten nuorisojoukko pahoinpitelee miehen sanaharkan takia. Kaupan ikkuna on rikottu, koska myyjissä on ollut jotain vikaa. Isä heittää juomalasin seinään.

Romaanin alkuosan tapahtumat sijoittuvat 1920‒1940-luvun Saksaan. Tekstiin sirotellut väkivallan teot ja merkit edustavat kytevää aggressiota. Yhteiskunnassa käsketään tuntemaan ”vihaa kaikkea sitä kohtaan, mikä estää kansakuntamme menestyksen.” (s. 52) Toisen maailmansodan puhkeaminen näyttäytyy romaanissa väkivaltaisen ajan aiheuttamien traumojen purkauksena.

Episodien tarkkailija

Yllämme kaartuvan taivaan päähenkilö on sympaattinen poika, jonka kasvua seurataan episodimaisissa luvuissa. Hän on väkivallan uhri, kerran tekijäkin, mutta pääasiassa tarkkailija. Sodassa poika toimii valokuvaajana.

Kirjan kaikkitietävällä kertojalla on samanlaisia valokuvaajamaisen katselijan ominaisuuksia kuin pojalla, vai pitäisikö oikeastaan sanoa elokuvataiteilijan. Jokainen luku voisi hyvin olla elokuvan kohtaus. Elokuvasta vain tulisi hieman kliseinen. Räjähdys, hetki, jolloin ei tiedä miten päähenkilölle kävi, seuraava kuva valkoisesta huoneesta, jonne paistava aurinko luo kiilan lattialle, sängyssä makaava siteisiin kääritty henkilö on juuri tullut tajuihinsa… Toinen tyypillinen: ihastus ensisilmäyksestä väkijoukon hyörinän keskellä, kun poika ja tyttö pysähtyvät samalle myyntikojulle.

Toisesta maailmansodasta ja sitä edeltäneistä vuosista on kirjoitettu valtavasti. Juha Siro on taitava kirjoittaja, mutta paljon käsitellystä aiheesta hän ei onnistu sanomaan mitään erityisen uutta tai omalaatuista. Yllämme kaartuva taivas uppoaa luontevasti aihetta käsittelevien romaanien massaan.

Haahtelan sukua

Kun uppoutuu lukemaan tietystä näkökulmasta käsin, voivat tekstin muut aiheet jäädä taka-alalle. Yllämme kaartuva taivas on toki muutakin kuin väkivallan ja aggressioiden kuvausta. 1950-luvulla päähenkilö päätyy Venetsiaan ja rakastuu. Tätä ajanjaksoa kuvaavat luvut ovat pikemminkin helliä kuin väkivaltaisia, mutta silti menneisyyden tapahtumat tummentavat taustaa.

Rakkauden kuvaajana Siro on haahtelamainen. Aforistisuus ja herkkyys muistuttavat paljon Joel Haahtelan proosaa. Päähenkilöt ovat itseään etsiviä miehiä Euroopassa. Molemmat kirjailijat kirjoittavat nimenomaan eurooppalaisia romaaneja. Siron kirjassa ei viitata Suomeen mitenkään, ja tapahtumat sijoittuvat Euroopan ytimeen, vieläpä historiallisesti erityisen merkittävään kohtalokkaaseen aikaan. Haahtelan kirjoissa on usein suomalainen päähenkilö, joka viimeisimmissä teoksissa on liikkunut Italiassa ja Ranskassa. Lisäksi Siron romaanin rakkausjaksoa ja Haahtelan teoksia (varsinkin uusinta, Adèlen kysymystä) yhdistää uskonnollisen kokemuksen pohdiskelu. Ja vielä oppaana toimiva ihana nainenkin.

Jokainen luku voisi hyvin olla elokuvan kohtaus.

Aforistisuus jakanee mielipiteitä, mutta kontrastina romaanin alun kovaan maailmaan on ihanaa välillä huokailla elämän kauneudelle ja humaaneille vertauksille:

Kaikki hyvä ihmisten kesken alkaa tuntemattomille puhumisesta.” (s. 310)

Maria astui kujalle ja lähti kiiruhtamaan eteenpäin, poimi jotain takintaskustaan ja samalla huivi solahti sieltä ulos ja leijui kujan kiveykselle. Kaksisataa vuotta sitten sellainen olisi saattanut olla tahallista, kadulle pudotettu hansikas tai pitsinenäliina, ja oletus, että herrasmies poimii sen – Pardon Mademoiselle, hansikkaanne olkaa hyvä – tehdäkseen tuttavuutta.” (s. 263)

Aina vain ei osu, ja herkkyys livahtaa melodramaattisuuden puolelle: kahvilaan mennessä miehen sydän ”oli jo sisään astuessa takonut tiensä rinnasta ulos” ja ”henki kulki kuin kauriilla, joka on saanut luodin keuhkojensa läpi” (s. 264).

Irralliset tarinat

Saksalaisen pojasta mieheksi varttuvan päähenkilön tarinan ohella Yllämme kaartuvassa taivaassa pistäydytään välillä vuodessa 2026 ajelemassa autiomaassa kohti vyöhykettä tuntemattoman liftarin kanssa. Ilmassa leijuu samanlainen väkivallan uhka kuin toista maailmansotaa edeltävää aikaa kuvaavissa luvuissa, mutta muuten en osaa yhdistää tarinoita toisiinsa.

Kokonaisuus on hämmentävä. Siro on taitava tunnelman luoja ja episodilukujen kirjoittaja. Siksi toivoisi, että kyseessä on hitaasti sulatettava romaani, jonka ymmärtäminen vaatii aikaa ja mietiskelyä. Ehkä kaikki merkitykset eivät aukea heti. Mutta ei auta: fasismin nousun kuvaus, valokuuvajapojan tarina, rakkaus Venetsiassa ja vuoden 2026 dystooppinen maisema tuntuvat kuitenkin kokonaisuutena sekavalta yhdistelmältä.

 

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto