Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Jumala on antelias

Juha Siro, 29.7.2003
Juha Vakkuri: Kaikki kesken, kaikki hyvin s., Like 2003

Afrikka luo raamit Juha Vakkurin runokokoelmalle Kaikki kesken, kaikki hyvin. Kansiliepeen esittelyssä hän sanoo: ”Afrikka on merkinnyt minulle kirjailijana paljon. Minulla on myös filosofis-eettinen ajatus, että mitä enemmän ihmiset saavat oikeata tietoa ja henkilökohtaisia kokemuksia Afrikasta sitä vähemmän heillä on taipumuksia rasismiin.”

Ajatuksestaan huolimatta Vakkuri tarjoaa kirjassaan tietoa ja tarkkoja lähihavaintoja Afrikasta niukasti. Päällimmäiseksi nousee humaani elämän pohdiskelu. Vakkurista ei ole sormi pystyssä saarnaamaan, runot eivät liioin esitä ajatusmalleja tai ota kantaa epäkohtiin. Näkemys ja vaikuttamisen keinot ovat hienovaraisempia, säkeet elämänläheisiä ja arjen makuisia: ”Kirjoita niin kuin hengität / tai juot viiniä.”

Vakkurin runoissa ei käsitellä yhteiskunnallisia epäkohtia tai moraalisia ristiriitoja. Kirjoittajan ote on lempeä. Julistavimmillaan hän on takakannen näytteeksi valitussa runossa: ”Avarakatseisen eurooppalaisen mielestä / maanosalla, missä linnut osaavat matkia / auton starttiääntä / täytyy olla kaikki voitettavana. / Sillä saattaa olla myös viisautta / olla voittamatta.”

Elämän ja kuoleman ero

Runojen mies seuloo ajatuksiaan kiihkottomasti, elämän realiteetit hyväksyen. Ensimmäisestä sikermästä kiertyy tarinallinen kokonaisuus, jossa vanhenevan miehen ja nuoremman naisen todellisuudet sivuavat ohikiitävän hetken toisiaan. Kaikki runojen henkilöt jäävät alisteiseksi mieskertojan pohdinnoille, heidän tehtävänään on antaa polttoainetta ajatusprosesseihin, joista kiteytyy usein omaa elämää koskettavia oivalluksia ja tilityksiä: ”Odotan sinua askareiltasi, / ilman suunnitelmia, / olen valmis siihen mitä ehdotat. / Nuoret kuiskuttelevat / että minusta on tullut tahdoton. / Oikeassa ovat, / ei minulla ole omaa tahtoa. / Ajattelin ensin myydä sen eniten tarjoavalle, / mutta sitten luovuinkin siitä muina miehinä, / jätin puiston penkille, / jotta pääsisin siitä varmasti eroon. / Kun sille ei ollut mitään käyttöä.”

Kaikki kesken, kaikki hyvin on kokoelman nimeksi paradoksaalinen. Runoissa monet keskeiset elämänkysymykset ovat tulleet tiensä päähän. Enää ei tarvitse kysyä ja kapinoida, on hyväksymisen aika: ”Ihmisten ymmärtämättömyys / ei minua murehduta. / Olen saanut iloa tukussa, / vaihdan sen suruun vähittäin.” Myös keskeneräisyyden onnen tajuaminen liittyy tähän valmiiksi kasvamisen paradoksiin, jota Vakkuri pohtii. Nimirunon lopetuksessa ollaan askelen edellä kuollutta kaislaa, jonka mainingit tuovat rantaan – se riittää. Elämän ja kuoleman ero on liikkeessä, vauhdilla ei ole väliä niin kauan kuin matka jatkuu.

Rakkaus on ainoa tosiasia

Vakkurin runoissa on luopumisen estetiikkaa. Taistelut on taisteltu, voitoilla tai häviöillä ei ole väliä. Nyt eletään sillä, minkä elämä käsiin seuloi. Vakkuri kirjoittaa puheenomaisesti ja näennäisen yksinkertaisesti asioista, jotka kirjan miehen elämää kannattelevat. Hän tekee säkeitään kuin sordiinon läpi, mutta soinnin takaa erottaa pidätettyä voimaa.

Runossa päivän hyväksi työksi riittää pahan työn tekemättä jättäminen. Lopulta kaikkein tärkeintä on rakkaus: ”Vanhan miehen ei muka kuulu / laulaa rakkaudesta, / vaikka se on ainoa tosiasia hänelle.” Kun rohkenee pyytää runossaan, että rakastaisit minua, jos sinulla ei ole ketään toista – se osoittaa miten rakkauden ja läheisyyden tarve voittaa lopulta omaa turhamaisuuden.

Vanha sanonta kuuluu: ”Riita halki ja voita väliin.” Vakkurin runojen pohdinnat ovat usein tällaista voita, jolla hän sovittaa elämän ratkaisemattomia kysymyksiä: ”Aamiaiseksi maisemallinen usvaa, / Jumala on antelias. / En ole vuosiin kuvitellut että / hänelle olisi tärkeää uskonko häneen, / riittääkö etten usko mihinkään muuhun?”

Joku saattaa väittää, että elämä ilman haasteita on mitätöntä. Tai, että suuret visiot ja tärkeät toimet ovat elämän suola. Vakkuri on runoissaan eri mieltä. Kumpikin näkemys voi olla oikea. Lopulta tiimalasissa juokseva hiekka johdattaa meidät kaikki tilanteeseen, jossa hyvin vähäinen riittää kaikeksi. Edellä lainatun runon Vakkuri päättää seuraaviin säkeisiin: ”Itselleni riittää että saan kävellä / punaista hiekkatietä / polvihousut jalassa, / tervehtiä vastaan tulevia / kuunnella koululaisten riemua, / hikoilla, vielä tämän kerran.”

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto