Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Seepianväristä epiikkaa

Maaria Pääjärvi, 12.9.2006
Juha Vakkuri: Leokongo. Runoelma. s., Like 2006

Euroopan ja Afrikan siirtomaahistorian kitkerin luku, Belgian kuningas Leopold II:n projekti Kongo, on runoilija Juha Vakkurin runoelman ainesta. Eeppinen Leokongo etenee 1870-luvulta aina Kongon kivuliaaseen itsenäistymiseen vuonna 1960.

Leokongossa historia piirtyy eri puhujien avulla. Se koostuu suuresta määrästä roolirunoja, Edgar Lee Mastersin Spoon River antologian tapaan. Myös kieleltään Leokongo muistuttaa Spoon River antologian yksinkertaista sanontaa. Kieli sujuu helposti ja kantaa sanomansa tiiviisti, pystyy osoittamaan vähin elkein puhujien näkökulmia ja samalla antamaan lukijalle mahdollisuuden havaita puhujan rajoittuneisuus tai kaukonäköisyys. Vakkuri kirjoittaa roolirunoillaan suorastaan globaalia historiaa. Leokongon puhujat edustavat erilaisia positioita maailmanpoliittisella näyttämöllä, runoelma itsessään on kunnianhimoinen roolirunoeepos Kongon vaiheista.

Eri puhujista keskeisimpiä ovat kuningas Leopold II ja tutkimusmatkailija Henry Morton Stanley, joka valtasi Kongon Leopoldin toimeksiantona. Stanleyn ja hänen miestensä kautta Leokongo puhuu suuresta seikkailusta, Kongon valtauksesta ja Afrikan pimeän sydämen kartoittamisesta. Seikkailukertomusten sankarit on kuitenkin kuvattu raadollisin vivahtein, retoriikan ja väkivallan taitavina käyttäjinä.

Leokongon kuvituksena on vanhoja valokuvia, muotokuvia runoelman henkilöistä Belgian kuninkaallisista Kongon itsenäisyystaistelija Patrice Lumumbashiin. Kuvat ja painomuste ovat kirjassa seepianruskeita, eivät mustavalkeita. Väri tuo etäisyyttä samaan tapaan kuin vanhoissa valokuvissa, joiden seepia tuntuu levinneen Leokongon painomusteeseenkin. Leokongo ei ole kirjoitettu mustalla valkealle kuten totuus eikä verenpunaisella kuten historian lehdet. Ehkä se pyrkii tuomitsemisen tai kauhistelun sijaan raottamaan jotakin kolmatta vaihtoehtoa. Leokongon roolirunot ja valokuvat tuovat lukijan eteen historian henkilöitä, jotka sekä kuvallisessa että kirjallisessa muodossaan ovat omaan järkähtämättömään muotoonsa ja aikaansa vangittuja.

Historian tuomioistuimessa

Leokongo alkaa kuningas Leopoldin ratsastajapatsaan puheella. Leopold tietää olevansa jälkipolvien moneen kertaan tuomitsema, muita päätä pidempi ja kaukonäköisempi: “Minua on syytetty siitä, / etten ollut yhtä sokea kuin kansani. Tunnustan!”. Kuningas asettuu syytetyn penkille ylimielisesti: “Totisesti, olen yhtä syyllinen / kuin leipuri, joka ostaa jauhoja / kun tietää leivän menevän kaupaksi. / Syyttäköön leipuria ken ei leipää syö / eikä anna muidenkaan syödä!”. Leopold myi, ostajat ostivat ja kapitalistisen vaihdon hedelmistä nauttivat monet.

Henry Stanley, tuo “kimittävä walesilainen” ja “keltaisen lehdistön kansantribuuni”, kasvaa Afrikassa neuvokkaaksi ja laskelmoivaksi valloittajaksi. Stanleyn maine oli kiirinyt myös kuningas Leopoldin korviin: “sellaiset miehet rakentavat imperiumin, / saavat nimet tyhjään paperiin, / ja kirjoittavat sopimuksen jälkikäteen, / hänet minä haluan, jos hän on kaupan”. Muutamassa vuodessa Stanley teki Kongosta Leopoldin omaisuutta, ja Kongon vapaavaltio perustettiin. Pian Leopold alkoi saada Euroopassa kasvavaa kritiikkiä Kongon asioiden hoitamisesta. Leokongossa eurooppalaisten puhujien kriittisiä ja puolustelevia puheenvuoroja seuraa “Suuren itkun aika”, joka sisältää afrikkalaisten ääniä.

Leokongo kertoo julmuudet uhrien äänellä. On nainen, joka on viety sisarineen orjiksi. Hänet on pakotettu kantamaan koreja, joissa on savustettuja ihmisten käsiä. On lapsi, joka näkee valkoisten surmaavan äitinsä ja joutuu vangiksi. Syntyy kuminkerääjien ammattikunta, joka pakotetaan tekemään yksitoikkoista työtä epäinhimillisissä oloissa. Lasten päitä leikataan irti, sukulaisia myydään orjiksi, kyliä poltetaan, ja heikkoja lapsia ja vauvoja heitetään metsään kuolemaan, kuulusteltavat kuolevat siitäkin huolimatta, että “useimmiten afrikkalaiset kestävät rajutkin toimenpiteet”. Leokongon moralismista ei ole epäilystäkään, vaikka julmuudet kerrotaan toteavaan sävyyn, osoittelematta.

Suurien lupausten Kongo

Sankariepiikan nurja puoli on kudottu pintapuoleksi Leokongoon. Uusi maa, uusi kauppatavara, uusi julkisuus ja uudet lupaukset Kongon vapaavaltion asukkaille ja asiakkaille jo sata vuotta sitten. Lupaukset odottavat edelleen lunastajaansa. Leokongo asettuu tuomitsemisen traditioon, tuskin muuta suhtautumistapaa Kongon julmuuksiin voi löytääkään. Olisi kuitenkin tekopyhää asettua tuomitsemaan toista, mennyttä aikaa, joka Leokongon runoissa välittyy tuolloin eläneiden kautta yllätyksinä, tilaisuuksina, uskomuksina ja haaveina, raadollisena todellisuutena, jota kukin peittelee, selittää tai yrittää paljastaa parhaansa mukaan. Leokongossa paljastuu kauniilla ja pelottavalla tavalla aikalaisten sokeus. Yksi näki totuuden, toinen peitti siltä silmänsä, kolmas oli sille kokonaan ja vilpittömästi sokea. Mikä totuus on, onko se jälkiviisauden ynnäämä julmuuden summa?

Vakkuri perustelee saatesanoissaan Kongon valitsemista runoelman aiheeksi: “harva kehitystarina valaisee Afrikan siirtomaiden ja emämaiden välistä suhdetta yhtä päätä huimaavasti”. Kongo on siis jossakin suhteessa havainnollinen esimerkki. Kuitenkaan Leokongo ei viittaa vain historiallisiin vertailukohtiin. Ehkä se kääntää katseen nykyiseen Afrikkaan, ehkä imperialistisen poliitikan vieläkin ammottaviin haavoihin kaikkialla maailmassa tai jopa imperialismin uusiin strategioihin. Ehkä se kiinnittää huomion nykyiseen Kongon demokraattiseen tasavaltaan, joka valmistuu jälleen muutokseen verissä päin.

Parhaimmillaan Leokongo riisuu lukijansa tuomarin elkeistä ja pakottaa näkemään oman aikalaisuutensa. Ehkä se todella rakentaa kolmannen vaihtoehdon mustavalkoisen totuuden ja verenpunaisen historian rinnalle. Vanhojen valokuvien seepia etäännyttää ja lähentää yhtä aikaa, myös tuoreissa, tämänvuotisissa sanoissa. Se, mitä Kongossa on tapahtunut, on menneisyyttä. Ehkä vanhat valokuvat, satavuotiaat julmuudet ja jälkiviisaat historian äänet voivat nostaa silmien eteen kysymyksiä nykyisyydestä. Leokongon näkökulmat ovat inhimillisiä ja tavoitettavia. Sen runous puhuu yksinkertaisesti suurista asioista ja saa ajattelemaan.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto