Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Suoraa puhetta sairaalavuoteilta

Lauri Oino, 14.1.2004
Juha Vakkuri: Puolarmetsän puut s., Johnny Kniga 2003

Juha Vakkurin kokoelmassa Puolarmetsän puut katsotaan elämää taaksepäin sairaalavuoteilta. Jos Vakkuria on uskominen, ihmisiä ei askarruta elämän lopussa oman elämän merkitys tai elämän yleensäkään vaan se, miksi ja millä oikeudella jotain tapahtui tai jäi tapahtumatta.

Puolarmetsän puut on saman henkinen muotokuvakokoelma kuin Edgar Lee Mastersin Spoon River –antologia. Vakkurin säkeiksi asettelemien monologien puhujat eivät kuitenkaan ole vielä haudassa vaan sairaalassa, josta useimmat eivät tosin enää lähde kuin hautaan.

Kokoelmassa ei kuitenkaan paljoa puhuta sairaudesta tai kuolemasta vaan elämästä siinä vaiheessa, kun puhumalla ei enää voi menettää mitään. Fyysinen sairaus on kehys, jonka kautta Vakkuri pääsee tarkastelemaan ja kuvittelemaan sielun kolotuksia. Kun fysiikka pettää, mielen haavojakaan ei voi enää unohtaa. Toki joissakin runoissa korostuu sairaan nöyryytetyksi koettu asema tai kärsimyksen päättymisen toive, mutta pääasiassa puhutaan suita puhtaiksi.

Vakkurin kuva ihmisestä kuoleman äärellä on melko raadollinen mutta samalla arkisen maanläheinen. Onton ylevöitymisen tai syvällisten pohdintojen sijaan kokoelman hallitsevia tunnetiloja ovat katkeruus, katumus, vahingonilo sekä itseen tai toisiin kohdistuvat syytökset. Elämä vaikuttaa petokselta, jossa hyvitystä vääryyksistä ei saa koskaan, jossa sanoo liian myöhään oikeat sanat tai havaitsee panneensa rahat väärälle hevoselle.

Moni etsii pakkomielteisesti selitystä tilaansa: ”Siitäkö Jumala halusi rangaista minua / että piikittelin veronmaksajien rahoilla matkustelevia / virkamiehiä / maksamalla heidänkin ryyppynsä omilla rahoillani”.

Kiittämättömät ja kiitolliset

Terävimmin Vakkuri pureutuu sairaiden ja kuolevien yksinäisyyteen ja heitä ympäröivien ihmisten kiittämättömyyteen ja tekopyhyyteen. Yhdet unohdetaan kuolemaan yksin, toiset muistetaan vasta heidän tehdessään kuolemaa. Lapset rupeavat opettamaan vanhempiaan haluamilleen tavoille, kun näistä on tullut avuttomia. Havainnot ovat teräviä: ”koska olin ehtinyt saada työtovereilta jo kahdesti kukkia / tiesin että sen täytyy olla vakavaa”.

Joissakin harvoissa tarinoissa kuultaa myös tyytyväisyys ja kiitollisuus. Onnelliset näkevät pienten asioiden suuruuden ja osaavat olla vaatimuksissaan elämälle kohtuullisia: ”Mieheni hiihti 20 kilometriä Oulujärven viimassa / päästäkseen rusentamaan minua, / ja toiset 20 kilometriä takaisin. / Olemme olleet naimisissa 40 vuotta, / vaikka minä puhunkin mieheni mielestä liikaa.”

Opetus on kauneudessaan hiukan imelän moralistinen, ja Vakkurin katsanto näyttää muutenkin ahtaalta. (Elinikäinen heteroseksuaalinen) parisuhde näyttää olevan ainoa asia, joka edes mahdollisesti tekee ihmisen tyytyväiseksi elettyyn elämäänsä. Muutenkin sukupuoliroolitus on jämähtänyt menneille vuosikymmenille. Naisille elämä on yksityiselämää, miehille uraa ja muuta ulkoista. Jotkut miehet poikkeavat kaavasta, naiset eivät koskaan.

Tyyliteltyä panoraamaa

Kokoelmassa vyöryy panoraamamainen ammattien ja sosiaalisten asemien kavalkadi, mutta kieliolentoina puhujat ovat samasta neutraalista puusta veistettyjä. Vakkuria ei kiinnostakaan tarkka sosiaalinen tai psykologinen realistisuus. Hiukan tyylitellyllä ja tyypittelevällä kuvauksella hän hakee pikemminkin sitä, mikä on tunnistettavaa ja yhteistä ainutkertaisissa kohtaloissa ja ainutkertaista tutussa.

Ainutkertainen jää kuitenkin hiukan tappiolle. Kun tarinoita on kahdeksisenkymmentä ja niiden kerronnan konteksti, kieli ja rakenne vakioita, kokoelman credo ”jokainen elämä on runon arvoinen” asettaa suuren haasteen, johon Vakkuri ei ihan pysty vastaamaan. Ulkoisten piirteiden vivahteita tarinoissa ja kohtaloissa kyllä riittää, ja Vakkuri on niissä kekseliäs. Sen sijaan asenteet, asetelmat, käänteet ja teemat alkavat tarinoiden karttuessa toistua turhan vähin variaatioin. Pieni materiaalin karsinta olisi saattanut tehdä hyvää.

Kokoelmaan on jäänyt näppyjä nostattava määrä kielivirheitä ja jopa loogisia sekavuuksia. Johnny Kniga ei ole mikään mitättömillä resursseilla sankarillisesti taisteleva pienkustantaja vaan osa WSOY:tä, jonka vuoden 2002 liikevoitto oli 20,5 miljoonaa euroa. Pelkällä desimaalilla saisi kustannustoimittajia ja oikolukijoita jalkapallojoukkueellisen verran.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto