Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

"Joku jäykkäperse voisi olla ihan jäätynyt tästä kaikesta"

Pertti Terho, 17.3.2008
Juhana Vähänen: Avaa tule s., Teos 2008

Kehtaan tunnustaa: en ymmärtänyt ensimmäisellä lukukerralla hölkäsen pöläystä, mitä Juhana Vähäsen proosarunot puhuvat. Mitäpä siitä, ”joku jäykkäperse voisi olla ihan jäätynyt tästä kaikesta”. Heittäytyminen runojen rytmiin avaa tunnetilan, kuin kuuntelisi Zbigniew Preisnerin pastissisävelmiä Krzysztof Kieślowskin trikolorisarjassa Sininen, Valkoinen ja Punainen. Kyseiset värit ovatkin yksi Vähäsen runoissa toistuva elementti.

Avaa tule -kokoelman runot haastavat arvaamaan, mistä kummasta niissä on kyse. Kolmisen vuotta sitten ilmestyneestä esikoiskokoelmasta Cantorin pölyä (Savukeidas 2004) on sanottu, että se pirstoi kieltä ja ryöpytti säkeitä. Viime vuonna ilmestyneen pienoisromaanin Kakadun (ntamo 2007) yhteydessä on puhuttu sattumanvaraisuudesta. Myöskin Avaa tule suo vaikutelman näennäisen sattumanvaraisesti yhteen punotuista katkelmista. Runojen moniäänisyys tuottaa päänvaivaa, mutta rytmi imaisee kokemaan ne. Ollaan siltä osin runouden perusasioiden äärellä.

Kokoelman avaa apostrofi runottarelle, Pauliinalle. Siihen otsikot loppuvatkin, sillä runoja ei ole nimetty eikä niitä ole jaoteltu temaattisiin jaksoihin. Lukukokemusta helpotetaan tyhjällä tilalla, joka osoittaa yksittäisen runon kokonaisuuden.

Elokuvallisuus ja eksistenssi

Rytmin ohella elokuvallisuus on runojen tärkeä elementti. Avausruno on kuin kohtaus jotakin vanhaa James Gagneyn tähdittämää gangsterielokuvaa. (Kenties puhuja istuu elokuva-arkistossa.) Päähenkilö on vanha Väisälä, jonka ajatusten virtaan puhuja eläytyy. Väisälä puhuu pimeydestä kuin vanhasta ystävästä. Lopuksi runon puhuja kuvittelee itsensä valkokankaalle, ja seuraavien runojen kulissina on elokuvan tekeminen. Puhuja muistelee kohtauksia rakastettunsa kanssa.

Vertautuuko elokuvallisten runojen säkeissä elämä elokuvan tekemiseen? Elämää voi leikkiä kuin näyttelijä: ”Ei tarvitse itse tuntea …” Kyllä vain, olemme jotenkin vieraantuneita, kietoutuneita kankaisiin asumuksiin, vaatteisiin, ”joiden sisällä nukumme öisin”. Sen tähden jotakin on saatettava alkuunsa. Vaikkapa ajatuksia punaisesta neliöstä, joka ”avaa kitansa ja napsaisee” keskittyneesti, ohimennen, kultakin sivulta, alhaalta, ylhäältä, hiljaisesti, keveästi, raskaasti, hitaasti, rehottavasti, laajentuvasti ynnä muulla tavalla.

Jonkin alku ja loppu sekä uudelleen alkaminen kertautuvat läpi teoksen jonkinlaisena johtomotiivina. Metsä on teoksen loppupuolella toistuva elementti, joka sitoo runojen eksistentiaalista tematiikkaa: ”Elän ulkopuolisuudesta metsässä”. Kiihkeä olemassaoloon liittyvä epävarmuus nousee keskeiseksi teemaksi, jota kuvaavat eksistentialismille tyypilliset absurdin ja ahdistuksen tunnot.

Rytmin ja elokuvallisuuden ohella Vähäsen runoja leimaa moniäänisyys. Runojen puhuja vaihtelee ulkopuolisesta tarkkailijasta sisäisen minän havaintoihin. Välillä runojen puhuja häipyy kokonaan taustalle, kuten vuoropuhelusta koostuvassa runossa. Runoilijaminän lisäksi äänen saavat ainakin vanha Väisälä ja ex-tyttöystävä. Teoksen loppuosan äänestä ei oikein tiedä, sillä puhujassa vaikuttaa sekoittuvan osittain sukupuoli ja ikäkin.

Puhujan näkökulma kuvattavaan maailmaan on usein luonnollisella tavalla vino tai nyrjähtänyt. ”Hän kulki vinossa koska ei halunnut kulkea suorassa”, on näkökulmalle oiva perustelu. Moniäänisyys, katkelmallisuus ja puheenomaisuus ovat Vähäsen tyylikeinoja kirjoittaa runoa.

Toisto rytmin ja tematiikan rakentajana

Kokoelman runojen vahvan rytmin synnyttää toisto, sanojen ja lauseiden kertautuminen, sekä toisaalta aiheiden ja ajatusten kerto runosta toiseen. Kerto varsinkin tuo runoihin eeppistä rytmiä. Toiston kuviot yhtenäistävät runoja rytmillisesti mutta myös temaattisesti. Aloitusrunossa kertautuvat pimeys, leijonat, varjot ja valkoinen tyhjä pöytä sekä lumeton aika. Tunnelma osuu juuri kuluneeseen talveen.

Huomio kiinnittyy rytmin vaihdokseen teoksen keskivaiheilla. Alkupuolta leimaa ajatusten, havaintojen ja mietteiden virta, jota ilmaistaan kappaleen mittaisilla virkkeillä. Keskivaiheilla rytmi kiihtyy hyvin lyhyiden ja vaillinaisten lauseiden tuleksi. Puhuja toistaa useamman kerran, mitä hiljaisuus oikein tarkoittaa, ja kyselee, onko hänen päänsä vielä koossa. Rytmi ja toisto korostavat epävarmuuden kokemisen vimmaa, jota verrataan teini-ikäisen tuntemuksiin. Viimeisissä runoissa toisto ja kerto kiihtyvät maanisiin ulottuvuuksiin.

Avaa tule -runokokoelma on vaikeaselkoinen, mutta ”tavoittaa asioita poikkeavalla tavalla johon liittyvät sekasotkuna halut, harhakuvitelmat ja katumus”. Se aiheuttaa kutkan haluta lisää, ehkäpä selkeämmän muotokielen kera. Vaikeaselkoisuudestaan huolimatta Avaa tule nostaa Juhani Vähäsen nuorten runoilijoiden etujoukkoon, avant-garde.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto