Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Vähäeleinen, kiireetön täysosuma

Miikka Laihinen, 20.11.2014
Juhani Ahvenjärvi: Ilmakuva osuu joka oksaan 51 s., Teos 2014

Juhani Ahvenjärvi julkaisee kirjoja siksi verkkaisella rytmillä, että suppea retrospektiivinen kertaus tuntuu jokaisen uuden teoksen kohdalla perustellulta. Viimeksi kuluneen kahden vuosikymmenen aikana Ahvenjärvi on alati lukeutunut – kulunutta ilmausta käyttääkseni – suomalaisen runokentän kaikkein persoonallisimpiin, ja sitä kautta kiinnostavimpiin, ääniin.

Runouden trendeistä viis veisaava omaehtoinen asenne on ulottunut myös kokoelmien julkaisutahtiin. Ohkaisen läpyskän pari kertaa vuosikymmenessä kirjoittava runoilija istuu kehnonlaisesti jokavuotista julkaisua odottavien markkinaelinkaari- ja apuraharakennelmien kaavoihin.

Ahvenjärvi debytoi vuonna 1992 Tammen julkaiseman railakkaan Hölkkä-kokoelman myötä. Viivoitettu uni (1996) ja SanaSadon julkaisema outolintu Kahvin hyvyydestä ilmestyivät vielä kohtalaisen aikaikkunan kehyksissä. Seurasi kahdeksan vuoden julkaisutauko, jonka katkaisi vasta Teoksen vuonna 2005 kustantama erinomainen, sattuvasti nimetty Yhä kiihtyvä tauko.

Vuonna 2014 runoilija palaa takaisin mestaruussarjaan: Ilmakuva osuu joka oksaan on vaatimaton, hiljainen täysosuma

Ahvenjärven edellinen kokoelma Liituvarjo (2010) hahmottuu omassa jäsennyksessäni jonkin sortin onnistuneena välityönä, mutta vuonna 2014 runoilija palaa takaisin mestaruussarjaan: Ilmakuva osuu joka oksaan on vaatimaton, hiljainen täysosuma, kiittävän arvion väärti poikkeusyksilö.

Runon leppeä mieli

Kokoelma avautuu runolla, jota on edellä kuvattua taustaa vasten suunnaton kiusaus lukea ahvenjärvimäisen vähäeleisenä viittauksena säkeensynnytyksen haasteisiin: ”Lopputalvi taajamassa / koettelee valokuvaajaa: // linnut eivät tule edes liiterille asti, / vaikka rappuset on hiekoitettu jyvillä. // Ainut vihreä, mitä metsässä tapaa, / on piilokojun lepattava pressu. // Tykkylumi kattaa kaikki puronvarren puut. (s. 7)

Suorasukaisesti mutiseviin säkeisiin piirtyy vaivihkainen, kuin vajaa maisema, mutta (valo)kuvaamisen koettelemus on runossa sittenkin vain yksittäinen motiivi, ei kokoelman perusluonnetta saneleva lukuohje. Säemateriaalia ei ole runnottu pakonomaisesti esimerkiksi kuvakielisten näkyjen sarjaksi, vaan runon annetaan ennemminkin olla sillänsä, keinua leppeästi paikallaan lyyrillisistä manoovereistä ja kommervenkeistä vapautettuna ilmaisuna.

Leppoisa kieli vääntää paikoin melko totunnaisina hahmottuvia runoaihioita aivan uudenlaisiin asentoihin. Kokoelman teksteissä arkinen havainto sekoittuu romantisoivaan tunnelmointiin ja jopa mystisiä tasoja saavaan asetelmallisuuteen:

”Oranssitakkinen mies on leijunut / aamusta asti latvojen yllä ja / käyttänyt kimeää sahaa. // Kuulo katoaa kevätiltaisin, kaupungin / kaasujen seassa lehmusten vahaa. // Mahla on tankannut koivujen rungot / polttaakseen pienillä vihreillä liekeillä puut”. (s. 49)

Ahvenjärven teoksessa teema on vain runon tekosyy olla olemassa; aihe ja sen käsittely vain välttämätön pakko, ei niinkään lyriikan itsetarkoitus. Runolla on omakin mieli. Onkin aivan tavattoman antoisaa lukea vaihteeksi sellaista lyriikkaa, joka ei oikeastaan yritä mitään, ellei sitten tilan ja tunnelmien rakentamista kielen varaan lasketa yrittämiseksi.

Kiireettömiä oleilutiloja

Kielen vaatimattomuus on kokoelman runoissa tietysti vain näennäisyyttä, illuusiota. Vähäeleisen tekstipinnan takana piileksii harvinaisen taitava säemaakari. Jos runoilija Tommi Parkko joskus osuvasti sanoikin, että hyvään runoon on jätetty rakennustelineet näkyville, on Ahvenjärvi kyllä piilottanut omansa niin syvälle tekstin syöverehin, ettei niitä ymmärrä edes ikävöidä.

Lähiluku, jos joku sellaista jähmeyttä nyt teoksen runojen kohdalla sattuisi kaipaamaan, paljastaa teksteistä esimerkiksi poikkeuksellisen säntillisen rytmiapparaatin. Aivan teoksen alkumetreiltä löytyy esimerkiksi seuraava pikkuruinen runo: ”Astun sisään / komeroon kuin // toiseen eteiseen, / laitan sukset // jalkaan, minä / palaan lapsuuteen, // kuusikoihin, koulun / taakse, lumisateeseen”.  (s.  8)

Yksivirkkeinen, aihetasolla jälleen aika kulunutkin teksti operoi häpeilemättömän puoliriimin, taitavan pilkunkäytön sekä maukkaiden säkeen- ja säkeistönylitysten varassa.

Ahvenjärven runot hahmottuvat kuin lämminhenkisenä rupatteluna pitkään kadoksissa olleen ystävän kanssa.

Tällainen tekstiä analyyttisesti perkaava tulokulma ei kuitenkaan tunnu tuovan runon ja lukijan väliseen suhteeseen mitään lisää. Atomeihinsa purettavan modernistisen mysteerikoodin sijaan Ahvenjärven runot hahmottuvatkin kiireettömälle oleilulle alttiina tekstuaalisina tiloina, kuin lämminhenkisenä rupatteluna pitkään kadoksissa olleen ystävän kanssa.

Tiiviissä, verkkaisissa säkeissä kelpaa viivytellä, silmäillä teksti yhä uudelleen läpi vailla sen kummempaa painetta ”ymmärtää” tai ”tulkita”. Tämä ei tarkoita, etteikö kokoelmassa puhuttaisi mistään; toki puhutaan, mutta suorissa havainnoissa ja huomioissa ei ole pahemmin tulkitsemista. Ahvenjärven kirjoitus on ennemmin motiivista kuin temaattista.

Teoksen runoissa partikulaarisella on lupa olla partikulaarista, ainutkertaista. Säkeiden äärellä viipyminen on tehty lukijan kannalta harvinaisen mutkattomaksi. Kun teema sen koommin kuin vaikkapa kuvakielikään ei runossa ylimääräydy, sysi lukijaa tulkitsemaan, ei tekstistä tule kiire pois.

Merkitykset kyllä odottavat ja paljastuvat sitten aikanaan, jos ylipäänsä ovat paljastuakseen.

Yksityiskohtien virvoittava hitaus

Kokoelman otsikko, Ilmakuva osuu joka oksaan, viittaa teoskokonaisuuden puolivälin hujakoilla tapahtuvaan näkökulmanvaihdokseen. Maanläheinen muurahaisperspektiivi kääntyy ympäri ja kielen katse valaisee äkkiä koko tekstuaalisen tienoon:

”Satelliitit paljastavat salaisuuksia, / vaahteroita, varuskunnan, pururatoja, / hujan hajan hanhia ja kottaraisia, / kerrostalon sisäpihan, istutuksia, / kondiittorin lastaamassa tuulihattuja. / Ilmakuva osuu joka oksaan”. (s. 26)

Yksityiskohtiin takertuva kieli hätääntyy, äityy luettelomaiseksi; ilmakuva näyttää runon mittapuulla liikaa. Näkökulmien synteesi löytyy lopulta mittasuhteita hauskasti sotkevasta sikermästä ”Nukkekodin televisiot”, jossa myös Ahvenjärven runoudelle ominainen absurdi, odottamaton huumori purskahtelee soinnikkaan kielen tukemana kukkeimmillaan:

”Elokuussa terassilta / kuuluu muminaa: / nukkeperhe // ihmettelee suurta vadelmaa, / sen sykkiviä kraattereita, / medensolinaa”. (s. 45)

Kokoelman runoissa on nöyrää suoruutta, näennäisen merkityksettömien yksityiskohtien virvoittavaa hitautta. Ilmakuva osuu joka oksaan lähestyy luonnon, vuodenkierron ja valon kaltaisia aiheita ennemminkin olemisen kuin itseriittoisen minän keskeistävän havainnon mekanismin kautta. Runokieli ei pyri ottamaan haltuun ja nimeämään, vaan lomittumaan sisälle ilmiöiden laskoksiin.

Kun vielä julkaisun ulkoasu – Jenni Saaren käsialaa – on tyylikäs, harkittu ja oivallisesti teoksen runoihin peilautuva kokonaisuus, on kyseessä epäilemättä yksi vuoden 2014 hienoimmista runokokoelmista, kernaasti uudelleenvierailun arvoinen omalakinen todellisuutensa.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto