Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kun työnteosta tuli mysteeri

Satu Taskinen, 14.11.2007
Juhani Känkänen: Kilttipakko s., Teos 2007

Alkuasetelma on tämä: tien reunassa on pysäköity auto ja autossa puolikuollut suomalainen mies, Jean ”Jannu” Halla, jolla on tehtävä ja ase. Siitä alkaa hillitön parodinen revittely, jossa paljastetaan, miten (työ)elämästä on kolmen sukupolven aikana tullut arvoista ja ylpeydestä riisuttu kaupallis-käytännöllinen, tekemistä ja saavuttamista simuloiva abstraktio. Mutta varoitus! Kuolema on yhtä totta tänään kuin eilenkin.

Ennen riitti miehinen kädenpuristus, nykyään ei voi luottaa kehenkään. Maailma menee koko ajan vain hullummaksi, vaikka ihan varma ei voi olla siitäkään. Kun ihmisiin saa istutetuksi pelon, heidät saa tekemään mitä tahansa. Varsinkin näinä rauhan ja hyvinvoinnin aikoina vihollisen hyökkäystä saattaa odottaa aivan mistä suunnasta tahansa, ja parhaiten kauppaa käydään myymällä turvaa ja lohtua. Tosin ainoat, jotka tässä sirkuksessa eivät pelkää, ovat mahdolliset Turva Oy:n asiakkaat. Kun kukaan ei oikein tiedä, mistä elämiseen tulisi tarkoitusta ja sisältöä, on paras siirtyä sotasankareiden paradigmaan ja varmuuden vuoksi ampua kaikkiin suuntiin.

Runsauden pula

Alkuasetelmassa, tyylilajissa ja Juhani Känkäsen taidoissa olisi aineksia vaikka mihin. Assosiaatiot vievät 90-luvun analyysiin, ja mieleen tulee kaiken kattava Nike-yhtiön maanisuuteen asti yllyttänyt mainos: ”Just do it”. Kilttipakko villiintyy aivan hurjaksi taistelukuvaksi tulosvastuullisista työpaikoistamme, joissa kyllä raadetaan orjina mutta joissa on aivan pakko tehdä kaikkea muuta kuin varsinaista työtä. Sotasanasto ei rajoitu työmaahan. Koko elämä on yhtä optimaalisten asemien arviointia ja roolisimulaatiota. Suoraan tai viitaten Känkänen heittää rennosti ja turhia kursailematta samaan soppaan kaikki viime vuosina toistuneet uutisotsikot: globalisaatio, pätkätyöt, diktatuurit, Hitler, keskitysleirit, paavi, katolinen rippituoli, tasa-arvovaltuutetut, feministit, terrorismi, workshopit, johtamisstrategiat, jooga, poliittisesti korrekti kielenkäyttö, protestanttien työhulluus, burn out, bore out, Stasi, seksuaaliset ja muut vähemmistöt, hallittu rakennemuutos, lama, syrjäytyminen, yhtiöitten saneeraukset, kehityskeskustelut, narsismi …ja huh!

Känkänen kun on tuonut teokseensa niin paljon monesti sittenkin vain oman akselinsa ympärillä pyörivää tavaraa, että sinänsä herkullinen alkuasetelma ja sen ympärille kehittyvä kehystarina ovat vaarassa hukkua. Mutta ei se mitään.

Kilttipakko on kaikin puolin sympaattinen romaani; sympaattisia ovat niin päähenkilö ja kertojan ääni kuin jako hyviksiin ja pahiksiin. Sympaattisia ovat myös ehdottomasti lukemattomat viittaukset, jotka tämä 70-luvulla lapsuuttaan elänyt kriitikko liikuttuneena tunnisti. (Kuka voisikaan unohtaa, missä kykkii Neil Hardwickin kissa?)

Känkänen on suvereeni tarinankertoja, ja Kilttipakossa hän on päästänyt assosiaationsa ja nerokkaan huomiokykynsä täysin estoitta valloilleen. Mahtavia makupaloja ovat täysosumat, sivallukset, rinnastukset ja joko sodasta tai lastenleikeistä lainatut raamit mahdottomaksi menneille työelämän vaatimuksille. Kun esimerkiksi neiti Katajaa ei voida perheen puuttuessa erottaa Turva Oy:stä perhesyiden takia, hänen käsketään hankkia perhe.

Tyylistä täydet tehot

Nautittavimmillaan Känkänen on Kilttipakossa silloin, kun hän onnistuu esikoisestaan Toivon mukaan tutussa yhtälössä: asiallinen ja yksityiskohtia korostava tyyli, absurdi tilanne ja koskettavuus.

”– katse kiinnittyi äkkiä myyntijohtaja Santalan kädessä olevaan aviisiin. Vasta nyt Jean huomasi, että tämä ei tutkinutkaan talousarviota, vaan luki Disneyn piirrostarinaa kääpiöistä. — -Miksi Santala lukee Akkaria? Jean kysyi. –Mies irtisanoi taas itsensä, murahti Hopeavirta. –Mutta miksi se lukee täällä piirrettyjä? –Minulla on kolmen vuoden irtisanomisaika, Santala sanoi ja käänsi huolettoman näköisenä sivua. –Kolmen vuoden! –No siihen aikaan se tuntui järkevältä, Hopeavirta sanoi. –Mutta mitä minä siis tähän kuulun? Jean palasi varsinaiseen aiheeseen. Hän makasi jälleen vihollisen maaperällä kuolleen hevosen vatsassa eikä taaskaan tiennyt itkeäkö vai nauraa. ”(s. 323)

Parhaimmillaan Känkäsen romaani toimii kuin poliittinen kabaree, jossa sattuvat pointit seuraavat toinen toistaan valtavalla tempolla. Useissa sketsimäisissä kohtauksissa tulevat mieleen Monty Python, Pulp Fiction tai yhtä hyvin Alivaltiosihteeri (jonka eräässäkin jaksossa ilmoitettiin lakonisella äänellä Suomen hallituksen päätöksestä vaihtaa Suomen kansa, koska hallitus ei ollut kansan toimiin tyytyväinen).

Sinänsä viehättävää on spiraalimainen kertomisen tapa, jolla kehystarinassa pääsee eteenpäin vasta, kun on ensin kerrottu sen sisässä oleva tarina, jonka sisällä on tarina jne. Kuitenkin silloin kun nämä tarinat yhä uudestaan tuovat lisää saman oloista tekstimassaa sen kummemmin syventämättä henkilöitä, heidän motiivejaan tai keskinäisiä suhteitaan, on välillä kyllästymispiste saavutettu.

Kabareessa hyväksyy sen, että katsoja saa itse tehdä omat johtopäätöksensä. Romaanissa olisin tästä aihepiiristä ja näillä eväillä toivonut vahvempaa näkökulmaa muutenkin kuin loppuratkaisussa. Sen verran tässä kuitenkin naurun alla viitataan ihan saksankielisillä sanoillakin diktatuureihin. Kertojakin jää vähän irralliseksi. Hän mainitsee itsensä ”maanmiehenä”, mutta muuten: kysymysmerkki.

Eniten kaipaan tarinan panoksiin nähden kitkaa, joka esikoisen haastatteluasetelmassa niin oivallisesti toimi. Vaikka Kilttipakon henkilöiden tila psykopaattisessa yhtiössä ilman ulko-ovea olisi kuin uppoavassa suossa, tarina ei saa lisää kiertoa siitä, että tätä toistetaan uusissa asetelmissa; ne tuovat vain vähän yllätyksiä. Monessa kohdin olisi karsimisen varaa. Outoja lepsuuksia ja löysiä kohtiakin romaaniin on jäänyt. Joskus samat vitsit toistuvat jopa peräjälkeen, ja dialogeissa on toisinaan täysin tyhjiä sanoja.

Eilen, tänään, huomenna

Maailmaa ”ennen ja nyt” vertaileva rakenne on lähtökohdiltaan vankka. Kun tarina sinänsä pyrkii pääosin ilottelemaan ja parodioimaan, se tuntuu toisinaan jopa hiukan liian monimutkaiselta. Kehystarina, tuon puolikuolleen suomalaismiehen tehtävä (jonka rekvisiittana on ase), ei kehity tarpeeksi nopeasti, siitä lähinnä välillä muistutetaan. Kehys jää krumeluurin varjoon. Lukukokemus vertautuu tällöin leivokseen, jonka maukkaiden ja taidokkaiden koristeiden alta löytyy liian vähän itse peruspohjakakkua.

Vuoden 2005 Helsingin Sanomien esikoiskilpailun voittaneella romaanillaan Känkänen veti riman hurjan korkealle. Siinä missä Toivon mukaan pysähtyi ja inspiroi pohtimaan taidetta ja elämää, syntyjä syviä, Kilttipakko kuvaa osuvasti ja hauskasti nyky-yhteiskunnan hullun hommaksi mennyttä työntekoa tarjoamatta siitä kovin syvällisiä analyyseja, ehdotuksia tai arvoituksia. Sen koomisilla paljastuksilla on kuitenkin eittämättä arvonsa. On hyvä tietää, että ”muillakin menee näin”. Voidaan toivoa, että lisääntyvä tiedostus osaltaan kasvattaa vastavoimaa ja auttaa suunnan muutosta. Jos tunnistat tästä työpaikkasi, juokse niin lujaa kuin pääset, jos vielä pääset.

Pilanteon kohteena ovat vakavat asiat. Kokonaisuutena Kilttipakko on tarina miehestä, joka kuin kunnon sotilas tai tahdoton Mitläufer ainakin on vuosikaudet kiltisti ja rehellisesti antanut itsestään palkkion toivossa sananmukaisesti kaikkensa mutta häviää (niin sanallisessa kuin ruumiillisessa) mittelyssä jopa omalle vaimolleen. Identiteetti ja oma tahto on myyty leivästä. Jossain kuitenkin on rauhaa rakastavan ja oikeudenmukaisen suomalaismiehen raja saavutettu. Häntä alkaa suoraan sanoen ottaa päähän. Lopulta hän onneksi ryhdistäytyy ja hänelle käy – yllätys yllätys- ihan hyvin.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto