Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Runot kuin rubiinit, sanat kuin salamat

Seppo Järvinen, 27.2.2001
Juhani Kellosalo: Kelluvien kivien siltaa s., WSOY 2000

Luen Juhani Kellosalon runoja ja nautin. Olen esteetti, en lacanilainen älykkö. Viisi kokoelmaa on jo mittava runoilijan saavutus varsinkin, kun runoilija julkaisee harvakseltaan, punnitusti. Kellosalon runoilijan ääni kuuluu periferiasta, urbaanien valtavirtojen ulkopuolelta – runoilija on kosmopoliitti: kotiseutu on kielessä, aika tässä ja nyt. Ajassa menneisyys ja tuleva sulautuvat näyiksi, kuviksi vailla vertaa.

On lohdullista, että laadukasta (sic!) runoa voidaan rakentaa muuallakin kuin ratikoissa tai kapakoiden kaljanhuuruisessa mölyssä. Tietysti on paikallaan, että runo menee sinne minne kansakin, mutta runon ei välttämättä tarvitse tehdä itseään tykö. Runo on aina myös lukijan löytö.

”Kelluvien kuvien siltaa” -kokoelman runot ovat huikean kauniita: metaforat solisevat kuin Bartokin viulukonserton jouset. Sanojen musikaalisuus on alati läsnä: ”Säätiedotus lupaa kylmää yötä. / Pilvet hälvenevät, näen taivaanvahvuuden, / mitä näen: kiiltomatoja, tivolin valot, / tulipalloja, maailmoja. / Jos katson tarpeeksi kauan, näen / jumalien välinpitämättömät silmät. / Jos maltan katsoa alemmas / näen leiritulia jotka olen jättänyt, / niiden kekäleet kytevät vielä.”

Aika mittaa meitä: runoilija on näkijä, kokija, shamaani historian tuolla puolen. Runoilija voi rakentaa neljännen, jopa viidennen ulottuvuuden. Runoilijan tehtävä – ja oikeus – on sitoutua kaanoniin ja rikkoa se. Kellosalo ei ole kuvien särkijä vaan rakentaja. Yleensä runoilijaa ei pitäisi verrata muihin runoilijoihin, mutta teen sen kaiken uhallakin. Dylan Thomas on Kellosalon sielunveli, vahva näkyjen näkijä, herkkä metaforien välittäjä. Kummallakin on lähtökohtana maiseman avaruus, havainnon moniulotteisuus.

Runoilija on hovissa samaan aikaan bardi ja klovni samassa persoonassa: ”Taivas! perustetaan bändi, / levitetään jumalallista sanomaa, / soidaan yhdessä, ympäri maakuntaa / kun maaliskuu polkee valourkuja, / pumppaa tielle öljyläikkiä ja / tienvarsi on dekadentisti ruosteessa. / Perustetaan bändi / ja vielä kauan kerrotaan legendoja: / tästä he menivät ja ruoho alkoi kasvaa, / tuolla he hajosivat.”

’Soidaan yhdessä’ sitoo meidät jungilaiseen kollektiiviseen piilotajuntaan. Kaikki me olemme tasan samanarvoisia matkustajia Kharonin lautalla. ”Ei taivasta eikä helvettiä ole muualla / kuin maan päällä, täällä / suuri hana valuttaa meihin kärsimystä / ja me kuohumme, se on työmme, / vuotaa yli runoa ja säveltä, / tahroja paperille, värisevää ilmaa, / portteja eedeniin jossa meitä viljellään.” Pohjanmaan sielunpimennossa, lakeuden armottomuudessa, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin vapaus. Körttivirret nousevat tulipatsaina taivaaseen.

Mikä on pienen ihmisen osa? Onko maailma mustavalkoisen dualistinen, hyvän ja pahan taistelukenttä? Riivaavatko ihmisiä heidän omat demoninsa? Viittaan Dostojevskin tilitykseen Karamazovin veljeksissä ja Riivaajissa. Kellosalmen topos, kartta, viittaa kotiseutuun, heimatiin: ”Neljä jokea, kolmekymmentä vuotta etelämpänä, / samalla äänellä humisevat suuret kuuset / kuin pihakuuset kotona.” Lohdullista, mutta huomenna saapuvat reippaat raakimukset, monitoimikoneet, eikä metsän henkeä, kotikuusen hengitystä, enää ole. Olemmeko unohtamassa puiden ikiaikaisen muistin? Milloin moraliteetti muuttuu banaliteetiksi?

Kellosalo ei ole kielen rehentelijä; hän on tarkkailija kuvien, unien kolmiomittauspisteessä. Suomenselältä, vedenjakajalta, näkee etäälle. Lakeuden runoilijalla on vapaus rakentaa talonsa uudelleen, mutta jokaisella runoilijalla on myös myyttinen kielen perimä, äidin kohtu, kuvien virta. Olisi liian mekaanista sanoa tätä järjestelmäksi. Kysymyksessä on elävä orgaani, liike alkuhämärästä huomiseen, ripaus surumielistä resignaatiota: ”on hyvä, että matka ja tie ovat eri asia / on hyvä, elämä hapuileva / kuin puun varjo hangella / on hyvä, elämä hapuileva / ja kuolema varma, / on hyvä.”

Myöntäkäämme kaiken katoavaisuus, myöntäkäämme erehtyväisyytemme, myöntäkäämme olevamme vain lakastuva ruoho. Kaunista on sieluntyyneys rukoilijan kasvoilla. Kuolema on vain siirtymistä portista toiseen valtakuntaan. Runoilijan tehtävä on osoittaa jos ei totuutta niin ainakin vaihtoehto. Elämän ja kuoleman arvoitus on salattu, niin kuin Jumalakin on. Kellosalon runoista löytyy monta kerrostumaa. Toistuvat lukemiselämykset nostavat mielen pintaan uusia ulottuvuuksia, syvyyksiä.

On perin harvinaista, että myös lukija pääsee mukaan luomisprosessiin: Kellosalon tapa kirjoittaa on enemmän kuin havaintojen raportoimista. Itsetarkoitukselliseen kielipeliin Kellosalo runoissaan ei syyllisty, yksikään kokoelman runoista ei ole yliolanheitetty kokeilu, anekdootti. ”Ei ole tärkeää mitä osuu / tien varrelle. Mikä käteen / sattuu. Niin sinä sanoit. / Suurta on oppia rakastamaan / itse tietä.”

Kellosalon kokoelman sivuuttaminen vähin äänin on tyypillistä suomalaista kirjapolitiikkaa. Kuka nyt runoja lukisi! Kunnioitan Kellosalon periksiantamattomuutta: ”Kelluvien kivien siltaa” on ehdotonta runoutta, suomalaisen lyriikan kärkeä. Enemmän kuin sarja lukuelämyksiä.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto