Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Harhailua menneisyyden saduissa ja totuuksissa

Maarit Halmesarka, 25.4.2006
Juhani Kellosalo: Syntynyt outoon satuun s., WSOY 2006

Juhani Kellosalon (s.1951) seitsemännessä runokokoelmassa Syntynyt outoon satuun koettu ja maaginen kietoutuvat yhteen ja muodostavat kuvaa menneisyydestä, elämästä ja ratkaisuista. Runojen teemat vaihtelevat sukutarinoista luontokuviin. Myös musiikki leijuu piilossa olevana elementtinä joidenkin runojen tunnelmissa.

Kokoelma rakentuu neljästä osasta. Ensimmäinen osan ”Umma Gumman” runot ovat proosarunoa ja sisältävät erillisiä kohtaloita tai kohtauksia, esimerkiksi puhujan, joka uskoo olevansa lintu ihmisen ruumissa, tai puhetilanteen Esson pihalta. Runojen kieli on selkeää ja koristelematonta. Toinen osa ”Luonnos suomalais-ugrilaisesta suvusta” vie lukijan hyvin toisenlaiseen runomaisemaan. Erään suomalaisen suvun juurien ja menneisyyden valintojen jäljittäminen ovat runojen ydin. Runojen muoto vaihtelee kaskumaisista pienistä kertomuksista ja luettelomaisista listoista säkeisiin jaettuihin runoihin.

Menneisyyden ihmisistä kerrotaan ja heille annetaan myös itselleen puheenvuoro, kuten runossa, jossa uhrataan vainajien hengille: ´” — Maria Erkintytär uskoutuu: – Ko mää olin vienny uhurin, / kurjet kaarsi mun päällä ympäri ja ylöspäin, / ne vei mun rukoukset, aina vain korkiammalle / ne nousi ja olin pakahtua aivan, / ja niijen huuot on niinkö tinakorut.” Toisen osan runot linkittävät menneisyyden nykyisyyteen ja avautuvat pohtimaan ihmisen eloa hyvin laajasti. Eksistentialistiset pohdinnat saavat Kellosalon runokielen avulla maanläheisen ja osuvan muodon.

Kauneudesta kohti synkkeneviä sävyjä

Kolmas osa ”Antaa levottomuuden olla” on kokoelman kaunein ja tasaisin osa. Siinä puhutaan luonnosta ja luonnolle erilaisien aistien ja kokemusten kautta: ”Tikku-ukkojen jono oli piirretty pellolle / kantamaan sähköä näpeissään. / Menin kuuntelemaan niitä, / painoin korvan puista nilkkaa vasten, yritin erottaa / oliko humina kieltä vai soittoa, / vai äänistä sisin, / kantautuiko se maasta vai muusta / maailmasta josta en tiennyt. // Olin syntynyt outoon satuun, / kun elin pitemmälle tulin tietämään / että jossain siellä minne linja ulottui, / metsien ja maiden takana / joku kulki tikku-ukkojen alla ja odotti. –” Maailmassa elämisen outous kohdataan runoissa tyynesti ja arvostaen.

Kokoelman viimeinen osa ”Sähköjänis kiitää rataa” sisältää lyhyitä runoja, joissa esitetään hyvin tiiviisti myös edellisissä osissa ilmenneitä teemoja: luontoa, menneisyyttä, päämääriä ja valintoja. Näissä lyhyissä runoissa teemat saavat kuitenkin synkkiä sävyjä: ”Hiljaisus oksentaa hälinää, / elämäntapa sullottiin teurastamon autoon, / niin meni se päivä / mutta tulee joskus takaisin / sonnan ja veren hajuisia repaleina”. On tavallaan sääli, että maagisia ja pohdiskelevia sävyjä luotaava kokoelma loppuu hieman töksähtäen ja tylysti.

Kellosalo kirjoittaa turhia konstailematta. Kieli on selkeää ja puhetyylistä, ja mukaan on mahtunut myös pohjalaista murretta. Kielellä ei koreilla, ja siksi se pääseekin välillä yllättämään lukijan johdattamalla tämän kovin syvälle, lähes meditatiivisiin ajatuksiin. Ajoittain Kellosalon tyyli kuitenkin ontuu ja kokoelman epätasaisuus häiritsee. Muutamien runojen sisältö ja kieliasu ovat kovin köykäisiä.

Omakohtaiset elämykset vahvimpia

Kellosalon runoissa on alkukantaisuutta, joka ammentaa voimansa luonnosta ja kansanuskosta. Luonto on runojen puhujan kokemispaikka, jopa ratkaisujen antaja. Esimerkiksi runossa ”Vala” omaa elämäntehtävää pohditaan metsässä: ”– Olin koululainen joka oppi lukemaan, / kävelin koko yön ja mietin mikä minusta tulee, / metsä selaa tuoksuvia lehtiä, / kirjoista suurinta, / hyräilee, ei neuvo ketään. / Jäin sanoihin kheir ja ergon, / kuljin monissa paikoissa, opin / mitä ihmeellisimmät temput, / ehkä paransin jonkun. –” Runoissa yhdistyy universaalien teemojen maalaileva käsittely ja omakohtaiset elämykset. Jälkimmäisessä Kellokoski on vahvimmillaan.

Runojen puhuja kurkottelee omaan ja sukunsa menneisyyteen ja tuo tämän kautta ilmi oman tiensä etsimisen. Kellosalo on käyttänyt metaforaa tiestä jo kokoelmassaan Kelluvien kivien siltaa Nyt hän aloittaa runokokoelmansa lainauksella Franz Kafkalta. Lainaus päättyy lauseeseen ”On päämäärä, mutta ei tietä; se mitä sanomme tieksi, on epäröintiä”. Tähän tiivistyy kokoelman Syntynyt outoon satuun viehätys: Kellosalo kuljettaa lukijaa taitavasti pitkin menneisyyden ja nykyisyyden kummia polkuja ja antaa levottomuudelle sekä harhailulle niiden ansaitseman arvon. Runon puhuja toteaa: ”– Myönnän että etenemiseni näyttää harhailulta, / koska minulla on päämäärä.”

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto