Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Saippuakotelon uumenista sinua kutsutaan

Juha Siro, 7.4.2003
Juhani Kellosalo: Tiet vievät muualle s., WSOY 2003

Kun on elänyt balsalennokkien ja Beatnikkien aikaan, ostanut tarvikkeet ja kasannut itse ensimmäisen ”radionsa” saippuakoteloon, on ehtinyt nähdä elämästä sellaisen siivun, että voi jo katsoa taaksepäin.

Seitsemännessä runokokoelmassaan Juhani Kellosalo kirjoittaa ”Opit miten noustaan pystyyn, / sitten askeleita, juoksemaan. / Se tiedetään. /…/ Sitten voit matkia haukkojen kierroksia, / koluta kurkien ja joutsenten teitä, / hakea sateen ja lumen syntymäkotia. / Kun tarpeeksi kaarreltuasi palaat, / voit keskittyä olennaiseen.”

Ajatuksen päästä eteenpäin

Elämän turhuuksien tajuaminen ja epäoleellisuuksista vapautuminen on Kellosalon kokoelman ydinajatus. Se on ollut monen muunkin kirjoittajan sanoman sisältö, mutta Kellosalon kokoelman vahvuus on siinä, ettei se käperry omien unelmiensa vangiksi.

Nähdäksemme kirjoittajan toisen johtotähden, meidän on loikattava ensin kirjan loppuun ja katsottava kokonaisuutta sen valossa. Viimeisessä runossa luetaan lehteä, kun taiteilija Wu Tao-tsu astuu ulos kulttuurisivulta ja kertaa luovaa työtä tekevälle ohittamattoman ohjeen: ”Loppuun asti, ajatuksen päähän / neuvoo Mestari kulkemaan, / ja siitä eteenpäin”. Siinä on runoilijan tehtävä sanoiksi puettuna. Kun rationaalisen ajattelun reitit on loppuun kuljettu, matka saattaa vasta alkaa. ”Ette löydä minua kartalta, / sieltä minne nimeni on kirjoitettu”. Kellosalo väittää runossaan ”Ihmisten ilmoilla (Nowhere Man).”

Konkreettisen runon koulu

Kellosalon runot eivät rakennu verbalistiikan varaan. Niissä ei ole turhia kikkoja eikä kielipelejä. Näissä teksteissä edetään ajatuksen varassa – eleettömästi ja toteavasti, vailla turhaa filosofointia ja maailmanselityksiä. Katselukulma on aina hyvin intiimi, ympäristö arkinen: Shellin baari, vinttikamari, pellon laita, saunapolku. Vanhan radion asemalevyn laihassa valossa kuljetaan entistä lapsuuden toiviotietä: Berlin, Göteborg, Hamburg, Turku, London, Moskva, Paris…

Kirjan nimiölehdellä lukee ”Runoja ja merkintöjä”. Pelkistetyimmillään tekstit eivät halua kurkottaa sanojaan suuremmiksi, visuaalisin vedoin tehty tunnelma riittää kuten runossa ”Muistiinpanoja kissasta”. Runossa ”A-K (Konkreettisen runon koulu)” istutaan lasin ääressä. Viinin tiivistäessä tunnelmaa keskustelukumppani antaa ohjeita runon tekemiseen: ”Älä säre kieltä. Ei semmosella voi mitään maistaa. Kertaas vielä Lindblad!”

Kellosalon runot ovat kiinni modernismin pitkässä perinteessä, ja niitä voisi kutsua sympaattisella tavalla vanhanaikaisiksi. Kokoelman yllä lepää surumielinen haikeus ja kaipuu saavuttamattomaan: ”Taaperramme ympäri kirkonkylää, / baarissakin meidät jo tunnetaan: / -Nuo on niitä, jotka haluaa kauas pois / ja on täälä koko ajan.” Kun Kellosalo samassa runossa kirjoittaa: ”…kaukana, silti elämän ulottuvilla on Paradise…”, siitä kiteytyy yksi kokoelman avainlauseista. Onni on mahdollista, eikä kaipuu koskaan katoa.

Aikuisuus on muurahaiselämää

Kokoelman tematiikka on selkeä. Elämän kaari on pisteessä, josta sitä voi hahmottaa kokemuksen kautta, katsoa minkä kevyeksi havaitsee, mille antaa enemmän arvoa. Kellosalon runot haluavat karata kartan ulkopuolelle. Järjestäytynyt yhteiskunta ja sen kaavat nähdään kylmänä kulissina, joka peittää yksilön, latistaa ja tasapäistää. ”Parempi maailma sarasti jo, / tunsimme tuoksut, / kuulimme musiikin, / mutta monen muun tavoin / katosin iäksi ihmisten ilmoille.”

Kirja on jaettu neljään osaan, viimeisen otsikkona on ”Utopiaan”. Siinä palataan lapsuuden maisemaan ja viattomuuteen, aikaan ja tilaan, jota koko kirjan mitalta on kaihottu mutta johon ei ole paluuta kuin muistoissa. Sielua ja sen tarkoitusta hakiessaan Kellosalo kirjoittaa: ”Kuin toukasta kuoriutunut sudenkorento / se lepäsi tuulen selässä / ja minä seurasin sitä, / toivoin että se saisi tyynin siivin liitää loputtomiin / ennen aikuisuutta, / muurahaiselämää.”

Valintojen vaikeus

Kellosalon Tiet vievät muualle kertoo ihmisen ikuisesta kaipuusta. Vaikka suku on asunut neljäsataa vuotta nimeään kartalle, pitää lähteä: ”koska kaikki näkemäni merkitsi / että voisi olla toisin”. Kokoelmassa henkilökohtaiset ja kaikkia koskettavat unelmat yhtyvät. Uteliaisuus, muutoksen tarve ja kokemisen halu ovat vastustamaton voima.

Nostalgisessa runossa rakennetaan kidekone saippualaatikkoon. Kohinan maininkien ylitse erottuu sanoja: ”minua kutsutaan vierailla kielillä”. Juuri minua. Kutsuun on vastattava ja elettävä – tai punnittava uudelleen – sellainen elämä, josta syntyy koskettava runokokoelma.

Tiet vievät aina muualle. Paradoksi on siinä, että vain yhtä tietä voi kulkea kerrallaan. Kellosalon runot syntyvät tämän valinnan vaikeudesta. Silti jokaisen matkan päässä on uusi alku. ”…kohti itseään, yhä kauemmas / säntää muistiolento, / kädellinen, / jalallinen”.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto