Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Silitä niin välität

Riitta Vaismaa, 28.10.2009
Juhani Laulajainen: Äärettömän Hyvä Nainen s., Like 2009

Juhani Laulajainen (s. 1954) on julkaissut kaksi omaäänistä ja tasokasta novellikokoelmaa. Erämaan kautta tullut yksinäinen susi ilmestyi vuonna 2007 ja Rakkaus – Käyttöohje viime vuonna. Laulajaisen ensimmäinen romaani liikkuu osin samassa lasten ja perheen piirissä kuin novellitkin. Äärettömän Hyvä Nainen käsittelee tärkeää ja vakavaa aihetta, perheväkivaltaa ja sen ylisukupolvisia syitä ja seurauksia.

Laulajaisen romaanissa on hyvät puitteet ja oivallinen idea rakenteeksi. Kokonaisuus ei kuitenkaan aivan toimi. Ehkä vakava asia on tuonut ilmaisuun liikaa yrittämisen makua.

Romaanin päähenkilö on Toivo, jonka elämänvaiheita kuvataan ensin lapsuuden perheessä ja aikuistumisen jälkeen muualla. Alun herkkä poika ja pojan intiimi äitisuhde väistyy, kun väkivalta on kotona kokoaikaista. Jos isän nyrkki ei heilu, saa äiti kuulla olevansa lehmä ja kanttura. Isän ainoa läheisyyden muoto on lyönti, kun välittämiseen kuuluu ja riittää pieni ele, silittäminen.

Äidin Laulajainen kuvaa äärettömän hyväksi mutta myös alistuvaksi ja naiiviksi. Uudenkaupungin murre istuu äidin suuhun hyvin, ja Laulajainen käyttää murretta taiten. Murre tuo synkkään kerrontaan hieman lempeyttä. Myös miljöökuvaus, erityisesti pikkukaupungin fyysinen ja henkinen rajoittuneisuus, onnistuu. Laulajaisen novelleista tuttu omaperäinen huumori höystää mainiosti näitä paikallisuudesta kumpuavia osuuksia.

Äiti ei edes yritä puolustautua isän väkivaltaa vastaan. Lapsetkaan eivät äitiä puolusta edes silloin, kun jo fyysisin voimin voisivat sen tehdä. Äiti ei myöskään hae apua. Kun väkivallasta usein koituu sairaalareissuja, on äidin selitys tuttu ja tavallinen: portaissa on kaaduttu ja silmäkulma on osunut milloin mihinkin. Isän pelko halvaannuttaa kaiken hyvän. Toivo alkaa halveksia ja hävetä äitiään, vaikka tunteekin tekevänsä väärin.

Syytä, syyllisyyttä, seurauksia

Syytä, syyllisyyttä ja seurauksia Äärettömän Hyvä Nainen vyöryttää tiuhaan tahtiin. Alkujuurille ei silti oikein päästä; niinhän asia valitettavan usein reaalimaailmassakin on. Sen sijaan väkivallan vaikutus koko perheeseen ja seuraavien sukuolvien käyttäytymiseen näkyy pahan ketjuna, jonka katkaisemiseen ei Toivosta ole, vaikka hän jollakin tasolla tietää elävänsä ja käyttäytyvänsä väärin antaessaan kierteen jatkua. Toivon naiset eivät onneksi enää alistu.

Laulajaisen ilmaisu on hyvin lyhyttä. Kerronta on jossain määrin töksähtelevää, kun luku alati alkaa ja loppuu. Romaanin alussa lapsen lyhyt ilmaisu on perusteltua, mutta koko teoksen lyhyet luvut eivät tue kokonaisen lukukokemuksen syntymistä. Väkivallan syitä ja seurauksia on lähes joka kappaleessa aforisminomaisina päätelminä niin paljon, että lukija väsyy. Ei romaanissa voi olla lopullinen totuus joka sivulla, saatikka monta samalla sivulla.

Laulajainen luottaa toistoon, liikaakin. Usean kerran tulee ajatelleeksi, että tämän olen jo lukenut. Kerronta etenee loogisesti, jopa romaanin toisessa, kaiken surrealistisesti päälaelleen kääntävässä puoliskossa järjestelmällisesti, vaikka jälkimmäisessä osassa ei arkijärjestä ole hyvä puhua.

Kohtauksittainen ja lyhyt kerrontatapa tuo mieleen draaman käsikirjoituksen. Kotoa jo lähtenyt Toivo palaa pirtinpöydän ääreen vuosittain – tosin vuosia aika monta jää väliinkin – aina uusi takki tai pusakka päällään. Pari ensimmäistä takinvaihtoa tuntuu hyvältä kerrontaidealta. Kun puoli tusinaa takinvaihtoa ylittyy, on jo kyse liiasta toistosta. Takkikohtaukset ovat hyvin visuaalisia, samoin mm. Toivon pikkupojan retki kotikylää mittaamaan.

Takin myötä vaihtuvat vaimot ja tyttöystävät. Lukija ei pysy enää mukana, mutta se lienee ollut tarkoituskin. Viimeistelyn puutetta sen sijaan on se, että ainakin kertaalleen romaanin jälkimmäisessä osassa menevät vaimot kirjailijaltakin sekaisin.

Yhteyttä äidin ja Toivon välille luo keskustelu Jumalan olemassaolosta ja pojan eksistentiaalinen pohdinta. Vaikka äidin lapsenusko ei pojalle riitä, hän ei onnistu kokonaan vakuuttamaan itseään siitä, että Jumalaa ei ole. Ensimmäisessä osassa jumaluuden pohdinta tuntuu sekin toisteiselta, kun uusia näkemyksiä ei synny. Toisaalta se kuljettaa toisen osan yliluonnolliseen tematiikkaan.

Älykkyyden tarkastelu kulkee myös juonteena läpi teoksen, vaikka niin äiti kuin pojatkin ovat infantiileja, samoin isä suoranuottisessa pahuudessaan. Toivo kuvataan alussa lähes lapsineroksi, joka kuitenkin pahan elämän keskellä taantuu. Pikkuveli taas on kouluviisas ja pääsee yrittämään akateemista uraa, mutta viina vie Lassen. Syyllinen näyttäytyy helposti.

Pikkusisko näyttää selviävän vähimmin kolhuin. Kaija suuntautuu taiteilijanuralle ja lopulta Japaniin saakka, riittävän kauas perheen vaikutuspiiristä. Hänenkin onnistumiseensa kirjailija heittää varjon: Kun sisarukset vuosien tauon jälkeen tapaavat toisena äidin hautajaisissa, kirjailija kuvaa Kaijan lihoneen valtaisaksi. Voisiko muuten lihominen olla kuvaamassa miehen epäonnistumista?

Pahasta hyvään

Tavallaan äiti vetää kuolemansa jälkeen maton alta ja näyttää olleensa muutakin kuin vain alistuva räsynukke ja rääkkäyksen kohde. Infantiiliseksi kuvattuun äitiin piilossa ollut ja postuumisti arvostettu kirjoittamisharrastus ei vain uskottavasti istu.

Laulajainen ottaa rinnan tarkasteluun äärettömän pahan ja äärettömän hyvän. Täysin ongelmitta ne eivät asetu rinnakkain. Jälkimmäisessä surrealistisessa osassa ensimmäisen osan tapahtumat kulkevat positiivisina ja ajallisesti lopusta alkuun, kuin peilikuvina, jossa peili muuttaa pahan hyväksi. Idea on hieno, mutta toteutus ontuu. Laulajainen on mm. etsinyt peräjälkeisiä sitaatteja kuvaamaan vanhempia, mietelmiä listataan kuin oltaisiin hakemassa värssyä adressiin. Yksi värssy riittäisi.

Jälkimmäisestä osasta välittyy raskaaseen aiheeseen lohtua, toivoa, jopa armoa. Äidin käsi silittää vielä kuoleman takaa.

Viimeistely ja kielenhuolto ovat jääneet tiuhan julkaisutahdin jalkoihin. Kielenhuoltoa pitäisi tehdä vielä melko lailla. Mukana on myös silkkaa huolimattomuutta tai viimeistelemättömyyttä. Puhuttelumuodot kesken normaalin proosan oudostuttavat. Surrealistisen osan saarnanomainen puhuttelu voisi olla perusteltua, mutta siinäkin puhuttelumuoto vaihtuu kesken kaiken monikosta yksikköön ja taas takaisin.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto