Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Parempi kuin joutavimmat nobelistit

Hannu Oittinen, 19.4.2008
Juhani Salokannel: Sivistystahto s., WSOY 2008

Sivistystahto luo monenlaisia tulkinnan kanavia hiljattain edesmenneeseen virolaiseen mestariin Jaan Krossiin. Niiden joukossa korostuu biografinen ote, jolla Juhani Salokannel raivaa muun ohessa eroa Krossin runouden ja proosan välille: Krossin runous kun on paljolti ajatusrunoutta eikä siksi keskity kirjoittajansa elämään, kun taas osaa proosasta voi lukea hyvinkin omaelämäkerrallisesti. Tosin vain osaa, sillä Krossin laajan tuotannon lukkoja ei avaa pelkästään elämän ja teosten avain. Toisaalta autobiografisuutta ei voi sivuuttaa, kun kirjailija itsekin vetosi siihen mielellään. Sivistystahto palaa aiheeseen jatkuvasti.

Krossinsa voi tietysti lukea vain historiallisten tarinoiden tasolla tai nauttia sisäiskertojien yleisinhimillisestä lämmöstä. Tulkinnalle kiinnostavampi lähtökohta on silti vaikkapa näkemys, että Krossin tuotanto luo katsauksen Viron koko historiaan, tai muodostaa ”kansallisen kehitysromaanin”. Proosan keinoin ja tekijänsä valikoimien aiheiden varassa, mutta silti kokonaistaideteoksen, jota tekijä lähti tieten kirjoittamaan vasta viisikymppisenä, runon ja käännösten parissa uurastaneena kokeneena kirjailijana.

Vuonna 1920 syntynyt ja vuoden 2007 lopussa kuollut Kross eli pitkän elämänsä yhtä jalkaa Viron tasavallan, Neuvosto-Viron ja uudelleen itsenäistyneen Viron kanssa, kärsien sen kohtalot myös omassa nahassaan, karkotettuna niin yliopiston assistentin hommista 1946 Kominmaalle kuin leipätyöstään kansanedustajaksi Viron parlamenttiin.

Jälkimmäisen tuomion Kross tosin itse muutti ehdonalaiseksi palatakseen loppuvuosikseen kirjailijaksi. Hän ehti huimasti, vaikka siirtyi proosan pariin myöhään. Krossin tiedot ja kokemus nousevat suorastaan Friedebert Tuglaksen tai Jaan Tõnissonin rinnalle ailahtelevien aikojen ylilyönnit kokeneiden kulttuuriheerosten eturintamaan.

Kirjatyöstään Kross olisi Nobelinsa ansainnut, mutta se jäi sitten saamatta. Ainakin suomalaisille Kross on silti ollut tärkeämpi kirjailija kuin kymmenet nobelistit, sikäli kuin se virolaisia yhtään lohduttaa.

Allegorista vai ei?

Krossin tulkinnassa on usein hämmentänyt allegorisuus, koska Kross itse muka kielsi sen. Tarkemmin sanoen hän piti – Salokantelenkin lainauksen mukaan – ”paralleelien tai allegorioiden etsimistä virheellisenä lukutapana, koska se ei tekisi oikeutta historialliselle romaanille itsenäisenä kaunokirjallisena teoksena” (s. 194).

Muotoilun takaa kuuluu kirjailijan muikea virne. Koska Krossilla ei Suomessa ollut muuta keinoa kuin kieltää vertauskuvallisuus – muuten hän ei olisi enää päässyt ulkomaille – hän kielsi sen ainoana tulkintatapana. Ja hän onkin osaltaan oikeassa, sillä ei kirjallisuus sentään mitään symbolien arvuuttelua ole, kuten Sivistystahdossa tervepäisesti muistutetaan.

Vaikka Krossilta Suomessakin tivattiin allegorisuuteen vain suoraa vastausta, niin tuskin velmulle, läksynsä päntänneelle kirjailijalle myös saattoi esittää typerämpää kysymystä – yhtä vähän kuin kielteistä vastausta kannatti uskoa. Nähdäkseni Salokannel päätyy samaan todistelemalla romaanit Pietarin tiellä ja Vastatuulen laiva vahvasti allegorisiksi ja löytämällä tuotannosta runsaasti vertauskuvallisuutta. Varmasti tuttu tunne monille lukijoille.

Loppuaikoina, kun allegorioiden tarve väistyi, Kross kirjoitti myös avoimen poliittisesti ja pelasi dokumentaarisuudella, jyrisi, läksytti ja opetti. Viron, Suomen ja muun maailman kansanvalistajaksi hän olikin poikkeuksellisen rohkea ja kyvykäs, niin että sai toimintaansa lukijoilta avoimen valtakirjan jo syvimpään stagna-aikaan.

Jaak Sirkel ja Peeter Mirk

Mahdollista allegorisuutta vasten omaelämäkerrallisuus näyttää toisarvoiselta, mutta romaanien rikasta kudelmaa ei kannata toisaalta latistaa kieltämällä se kokonaan. Autobiografisuus on Krossilla myös leikittelykeino. Salokannel huomauttaa, etteivät edes kirjailijan tunnetut alter egot Jaak Sirkel ja Peeter Mirk johdonmukaisesti viittaa kirjoittajansa vaiheisiin vaan toimivat myös kirjallisina leikkikaluina. Samaa voi sanoa palapelihahmoista, kuten Syvyydestä-romaanin akateemikko Saavelista, jossa yhdistyy historioitsija Hans Kruusia ja kielitieteilijä Paul Aristea.

Perinteellä pelaava Kross piilottaa siinä sivussa teoksiinsa omaa varhaistuotantoaan tai jatkaa Tuglaksen aloittamaa, kuvitteellisen litteraatin Arthur Valdesin tarinaa. Nabokovmainen pelihimo haastaa biografiset ”tiedot” juksaten lukijaa, ja taustalla virnuilee eräs tunnettu vainaja Tallinnan Rahumäen kalmistosta.

Krossilta kuusi romaania kääntänyt ja mittavan kirjailijahaastattelun tehnyt Salokannel ei voi ohittaa elämäkerrallisuutta siksikään, että kirjailija piti teksteistään kokonaisen luentosarjan 1990-luvulla. Luennot on julkaistu teoksessa Omaeluloolisus ja alltekst (Omaelämäkerrallisuus ja subteksti, 2003). Salokannel kehottaa silti, mielestäni aivan oikein, lukemaan Krossia autobiografian sijasta erottamalla ”historiallinen” ja ”lähihistoriallinen” proosa, joissa tekijän ääni kuuluu eri tavoin. Sivistystahdon ehdottamien tulkintojen moninaisuus viittaa sitä paitsi johonkin olennaisempaan kuin yksilöllisiin muistijälkiin tekstissä. Kutsuttakoon sitä vaikka yleistettävyydeksi tai – kirjallisuudeksi.

Krossin novelleja on pidetty anekdoottimaisina välitöinä, mutta ne asettuvat paikalleen kansallisen kuvauksen rakennuspalikoiksi, Salokannel vihjaa. Vähäarvoiseksi hännänhuipuksi on tulkittu myös Krossin viimeinen, suomentamaton romaani Tahtamaa (2001), josta Salokannel nostaa esiin satiirisen ajankuvan ja tragedian.

Kirjallisuudentutkija Toomas Haug on hiljattain uhmannut virolaiskritiikin valtavirtaa tulkitsemalla teoksen Viron historiaa luotaavan kehitysromaanin päätepisteeksi. Kun Haugin kritiikissä on idullaan myös Krossille harvinainen uskonnollinen ulottuvuus, voi ainakin todeta, että keskustelu mestarin arvo(i)sta ei suinkaan ole päättynyt.

Salokannel avaa Krossin maailmaa myös oivaltavilla kompromissin ja sattuman käsitteillä. Kirjoittaja nostaa Krossin ansaittuun asemaan runoilijana, tuotteliaana kääntäjänä ja poleemisena puhujana, kun taas näytelmät jäävät marginaaliin. Salokantelen myötäilevä tapa tulkita ei jää sentään kokonaan vaille nälväisyjä mestarin osoitteella. Ne saavat harvalukuisuudesta painokkuutta, kuten huomautus Vastatuulen laivan ja Kuningasajatuksen rakenteesta (s. 222). Krossin romaanien joskus moitittuun naiskuvaan Sivistystahto ei ota selvää kantaa, joskin vetoaa joskus taiteellisiin päämääriin. Sivistystahto ei siis ole vastaus Krossin feministiseen tulkintaan, jota on kaivattu.

Sivistystahdon lukupakettiin mahtuu perinteistä tarinaa elämänvaiheista, aina tarpeellinen tiivistys Viron historiasta ja selostus neuvostoyhteiskunnan kummallisuuksista. Siinä ikitietoa, joka toisilta alkaa unohtua mutta josta nuorimmat eivät ole kuulleetkaan. Topeliuksen Maamme-kirjasta peräisin olevan historiankirjoituksen kummajaisen ”Liivin sota” voisi vihdoin selventää ”Liivinmaan sodaksi”.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto