Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Romanttinen ääni modernissa maailmassa

Anu Rinkinen, 9.7.2003
Jukka Naaranlahti: Istun asentoni sylissä s., Savukeidas 2003

Kun koen, että arvosteltava kokoelma on kliseinen, kun koen, että en saa siitä otetta, koska se liukuu käsistäni runouden tavanomaisuuden ja anonyymiyden mereen, kun koen, että runojen puhuja jää ulkokohtaiseksi, päädyn kirjoittamaan kliseisen, tylsän ja mitäänsanomattoman arvostelun. Jos kokoelma ärsyttäisi minua huonoudellaan, kirjoittaisin elävästi, sillä tuo huonous olisi sysännyt minussa liikkeelle joukon adjektiiveja, joita nakella kohti huonoa runoilijaa. Jukka Naaranlahti ei kirjoita varsinaisesti huonosti, hänen kokoelmansa vain ei oikein jätä mitään, mihin tarttua, siltä ensilukemalta tuntuu. Hänen kokoelmansa on vaikea arvostella.

Kysymys ei ole siitä, että runot varsinaisesti olisivat vaikeita. Joukossa on oikein hyviä runoja. Joukossa on huonompia runoja. Mutta minun kai tulee arvostella kokoelmaa kokonaisuutena, niin kuin Olli Sinivaara kirjoittaa poleemisessa esseessään ”Mitä arvostelemme kun arvostelemme runokokoelmia?” tuoreessa Tuli & Savun numerossa: ”Kunnon kriitikon täytyy osata arvostella koko kokoelmaa”, vaikka hänen mielestään ”lukukokemuksessa yksittäinen runo on ensisijainen yksikkö”. Sinivaara kysyy, miksi runoilijan tittelin ansaitsee vain hän, joka on onnistunut julkaisemaan kokoelman, vaikka monelle runoilijalle on ollut vastenmielistä kirjoittaa runoja kokoelman muotoon.

Naaranlahden esikoiskokoelmaa lukiessa herää juuri kysymys, onko hänestä ollut vastenmielistä koota runoja kokoelman muotoon. Kokoelma on jaettu osastoihin kuten kunnon kokoelmassa ainakin, mutta viimeinen ”osasto” käsittää vain yhden runon. Ratkaisu voisi olla mielenkiintoinen, mutta tässä tapauksessa se jää omituiseksi, sillä näin esiin nostettu viimeinen runo ei kyllä minulle puolusta kohotettua paikkaansa.

Istun asentoni sylissä kantaa mukanaan romantiikan perinnettä; kokeva ja tunteva runon puhuja vain jää kovin vienoksi. Kuvasto on suomalaisromanttista järvimaisemaa, peltoa, ja nykymaailmasta runoon tuodaan kerrostaloja, televisio ja mainokset. Aluksi tämä kahden eri maailman sekoittuminen tuntuu häiritsevältä, mutta lopulta kokoelman parhaita runoja ovat juuri ne, joissa näiden maailmojen yhdistäminen on onnistunut parhaalla tavalla. Runojen pääaikamuoto on preesens. Sanasto ei ole omaperäistä, uudissanoja ei ole keksitty eikä lauserakenteita hajoteta. Se, missä Naaranlahti epäonnistuu, on romanttisessa minä-sinä -runossa, syntyy kliseistä jälkeä tyyliin: ”Silmiesi perhoset räpyttävät siipiään, / minä rakastan meitä”. Kokoelman parisuhderunot olisivat kaivanneet särmikkyyttä ja omaperäisempää otetta, nyt ne kaikessa lepsuudessaan jättävät lukijan epäilemään puhujan tunteen aitoutta.

Se, missä Naaranlahti siis onnistuu parhaiten, on romanttisen, menneen maailman kuvaston liittämisessä moderniin maailmaan: ”Kannan hellän sylyksen halkoja rantaan, / kytken sähköt kiukaan noen / mustaamaan sydämeen”. Nämä säkeet tuovat mieleeni edesmenneen Ilkka Koposen kokoelman Korvalehti (1998), jossa Koponen puhuu ”sähköisestä valkeasta”. Tästä kokoelma saakin yllättäen tarttumapintaa; lähden lukemaan näitä kahta kokoelmaa rinta rinnan, löydän lisää yhtymäkohtia, intertekstuaalisia viitteitä, Koposen viimeiseksi jääneeseen kokoelmaan. Naaranlahti runoilee naiselle:

minä siunaan kaiken,
rintasi, sen suuremman
ja pienemmän

Ja Koponen:

Et tuonut lahjapaperiin käärittyinä rintojasi,
et edes sitä aavistuksen pienempää

Naaranlahti kirjoittaa televisiomainoksesta:

Televisiosta aukeaa valoa
hohkava portti
aikaan jossa siniverisiä

sankareita ovat
sidemainosten naiset.

Ja Koponen:

Tarjoilijattaren silmät niin siniset,
kuin taivas tai neste sidemainoksessa.

Koposen yhdessä runossa toistetaan ”mikään ei saa särkeä ikkunoita” tukahdutetun surun kuvana, ja Naaranlahti kirjoittaa: ”Sydämeni raskaan kiven / heitän silmiesi ikkunaan”. Koposta ja Naaranlahtea yhdistää vanhan romantiikan kuvaston ja lyyristen ilmausten käyttö, joka runossa liitetään moderniin kuvastoon. Uskonnollisuuttakin on ripoteltu mukaan kummankin kokoelmassa. Koposen kokoelma on kuitenkin eheämpi kokonaisuutena kuin Naaranlahden. Istun asentoni sylissä -kokoelman hajanainen vaikutelma ei johdu niinkään tyylillisestä tai teemallisesta hajanaisuudesta kuin taiteellisesta epätasaisuudesta.

Keskityn Naaranlahden yksittäisiin runoihin ja kuviin. Naaranlahdella on kyky löytää koskettavia ilmaisuja, kuten sotateemaa käsittelevässä runossa, joka päättyy liikuttavalla lohdutuksella: ”Ei mikään oikeasti satu / jos hammas katkeaa, vain maitohammas”. Toinen runo alkaa: ”Radio tuulee Saharassa jauhettua hiekkaa”. Olen aina pitänyt runon alkua tärkeänä lukijan huomion kiinnittämisessä, ja tässä Naaranlahti on onnistunut; lukija voi kuulla radion särinän kanavien välillä, ilmaus on tuore, niin sanotusti. Kuitenkaan runon jatko ei lunasta alun antamaa lupausta, vaan runo lössähtää jo seuraavassa säkeessä: ”Kylmäkö puistelee, kun näin tärisen”.

Pääongelma Naaranlahden runoissa onkin, että kokoelmasta löytyy kyllä onnistuneita säkeitä, mutta usein runo kokonaisuutena jää hölläksi, säkeet on ikään kuin tavan vuoksi liitetty yhteen, ilman yhteistä nimittäjää. Jos runo taas on hyvin lyhyt, se on kyllä eheä, mutta jää kaipaamaan täytettä lupaavan alun rikastamiseksi.

Erittäin koskettava on kokoelman ehkä kokonaisuutenakin onnistuneimman runon loppu: ”Satelliitit, peltiset suojelusenkelit / maankorvesta kotihin / vievät”. Toisaalta kokoelmassa on vastapainoksi sellaisia kuvahirviöitä kuin ”Lasken ikäväni maksamatonta perintöveroa”. Kahta abstraktia asiaa kannattaa harvoin rinnastaa toisiinsa, ja kuten tässä, se ei toimi. Pöyristyttävä on myös: ”Elokuvan jälkeen televisio sähisee / kuin pesukoneen päälle / säikähtänyt kissa”. Yksittäisten kuvien ja runojen arviointi johtaa minut tähän ympäripyöreään kriitikon kliseeseen; toisaalta hyvää, toisaalta huonoa.

Lopulta joudun alistumaan ja lainaan kriitikoiden ”helppoja”, joita Sinivaara esseessään haukkuu: ”kokonaisuus on vielä hieman epätasainen” ja ”monet kokoelman runoista jäävät irrallisiksi”. Naaranlahti on kovin nuori (s.1980), lahjoja runon kirjoittamiseen hänellä kyllä on, siitä riittävät onnistuneet runot todistukseksi. Siksi jään odottamaan ihan oikeasti optimistisena, josko hänen seuraava kokoelmansa olisi hieman omaperäisempi ja kokonaisuutena eheämpi, jotta sen arvostelija voisi sitten kiitellä kokonaisuutta, taideteosta. Sillä runokokoelma koostuu runoista, yksittäisistä taideteoksista, kyllä, mutta toisaalta runokokoelma on myös yksittäinen taideteos. On runoilijan ammattitaitoa kyetä kirjoittamaan paitsi onnistuneita runoja myös onnistuneita runokokoelmia. Onnistuneessa kokoelmassa runot käyvät keskustelua keskenään, vaikka onnistuneen kokoelman onnistunut runo toimii myös usein ilman kokoelmaa. Jos joku kirjoittaa vain yhden tai kaksi onnistunutta runoa, hän ei ole vielä runoilija. Se, tarvitseeko kokoelman olla teemoiltaan ja tyyliltään ehyt, on makuasia. Voihan onnistunut kokoelma tietoisesti mukailla eri tyylejä ja käsitellä eri teemoja. Hajanaisuus voi tällöin olla kokoelman idea.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto