Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Ajan ulkopuolella, ajassa kiinni

Veli-Matti Huhta, 20.4.2016
Julio Cortázar: Tuli on kaikki tulet 191 s., Teos 2015 Kääntäjä(t): Anu Partanen

Julio Cortázar (1914–1984) kuuluu Jorge Luis Borgesin ja Ernesto Sabaton kanssa argentiinalaisen kirjallisuuden kärkeen, mutta pysynee suomalaisen lukijan kannalta marginaalisena. Tuo marginaalisuus ei ole maantieteellistä, vaan Cortázarin kirjailijanlaadusta kumpuavaa.

Tuli on kaikki tulet -teoksen suomentaja Anu Partanen kertoo jälkisanoissaan: ”Cortázarin kertomuksia voi luonnehtia sanoilla surrealistinen, maagis-realistinen, tai kuten hän on joskus itse sanonut, fantastinen: ajan ja paikan logiikka rikkoutuvat, tuntuu kuin astuttaisiin ajan ulkopuolelle…”. Tällaiseen kirjallisuuteen monet suhtautuvat epäillen ja jotkut vihamielisesti. Cortázarin kääntäjä luonnehtii tehtäväänsä toisinaan epätoivoiseksi. Se on helppo uskoa, mutta erinomaisesti Partanen on kuitenkin suoriutunut.

Tällaiseen kirjallisuuteen monet suhtautuvat epäillen ja jotkut vihamielisesti.

Moni joutuu Cortázarin kanssa tekemisiin tietämättään. Michelangelo Antonionin  Swinging London -elokuva Blow-Up – erään suudelman jälkeen (1966) perustuu Cortázarin novelliin.  Elokuva toimii muun ohella mainoksena Cortázarin erikoislaadusta; vaikka filmi on hyvä, kirjallisen esikuvan syvyyteen se ei yllä.

Argentiinalaisen, puolet elämästään Ranskassa asuneen Cortázarin kolmisenkymmentä teosta käsittävää tuotantoa on suomennettu hiljakseen. Salaiset aseet ilmestyi 1984 (suom. Jyrki Lappi-Seppälä, Otava, alkuteos 1959), Bestiario 1999 (suom. Sari Selander, Loki, alkuteos 1951) ja Tarinoita kronoopeista ja faameista 2001 (suom. Tarja Roinila, Loki, alkuteos 1962). Anu Partanen käänsi Cortázarin pääteoksena pidetyn, James Joycen Ulyssekseen verratun Ruutuhyppelyä-romaanin vuonna 2005 (Loki, alkuteos 1963), ja jatkaa nyt Tuli on kaikki tulet -novellikokoelmalla (alkuteos 1966).

Tekniikkaa ja taituruutta

Tuli on kaikki tulet koostuu kahdeksasta novellista, jotka pyristelevät irti realismin (todenmukaisuus) ja realismin (kirjallinen tyylisuunta) kahleista. Tämä tapahtuu niin sanotun sisällön tasolla, kielensä puolesta Cortázar on lähes klassinen. Novelleista lähinnä normaaliproosaa on ”Kohtaaminen”. Se pohjautuu Che Guevaran kuvaukseen Kuuban vallankumouksen alkuhetkistä. Che luki Cortázarin kertomuksen, muttei pitänyt sitä kiinnostavana. Fantasianovellia ”Toinen taivas” Cortázar piti puolestaan itse kirjan parhaimpana. Kumpikin näkemys pitää paikkansa.

Che Guevara luki Cortázarin kertomuksen itsestään, muttei pitänyt sitä kiinnostavana.

”Cora-neiti”, kertomus sairaanhoitajattaren ja potilas-nuorukaisen kohtaamisesta, on täynnä seksuaalisuuden, puberteetin ja Michel Foucault´n mieleen tuovalla tavalla analysoitujen mikroskooppisten valtasuhteiden luomaa jännitettä. Jälkisanoissaan Partanen paljastaa novellin olevan myös tekninen harjoitelma kertojan ”pois pudottamiseksi”; puhuja vaihtuu usein kesken virkkeen. Olen aistivinani teknisen sivumaun. Cortázar yrittää irti määrätystä ajasta, paikasta ja kertojasta, ja lukijana joudun kysymään: entä sitten.

Hienosti Cortázar onnistuu ”Toisessa taivaassa”. Novellin kahdesta aikatasosta kiinnostava on 1860-luvun Pariisi pasaaseineen, ilotyttöineen, kauppoineen ja kahviloineen ja julkisine teloituksineen. Se on ”nykyajan esihistorian” pääkaupunki, josta Walter Benjamin teki tutkimustaan (Das Passagen-Werk) ja Kozintsev ja Trauberg elokuvansa (Uusi Babylon). Kuvaus on täyteläistä: ”Muistan varsinkin hajut ja äänet, jonkin kuin odotuksen ja kaipauksen, kioskin joka myi lehtiä täynnä alastomien naisten kuvia ja valheellisia manikyyri-ilmoituksia, ja olin jo silloin herkkä tuolle valheelliselle kipsikoristeiden ja likaisten kattoikkunoiden taivaalle…”.

Keitoksessa on makua: mukana häärivät myös Viiltäjä Jack sekä kirjallisena kummisetänä (ja kenties novellin eräänä henkilönä) Maldororin laulujen kirjoittaja Comte de Lautréamont.

Auto ja hänen ihmisensä

Antonionin lisäksi mielessä häilyy toinen keskeinen 1960-luvun elokuvaohjaaja, Jean-Luc Godard. Lopun ohella suosikkini on aloitus: ”Etelän moottoritiessä” kuvataan ruuhkautunutta ja lopulta paikalleen jumittunutta henkilöautoliikennettä. Kertomus kasvaa surrealistisiin mittoihin: aika venyy, vuodenaika vaihtuu, ruuhka ei purkaudu. Ihmisiä kutsutaan heidän autojensa nimillä: Simca, Dauphine, DKW…

Ihmisessä tärkeintä on hänen passinsa, sanoi Bertold Brecht. Se oli järkevää toisen maailmansodan aikakautena. Cortázarin kertomus tapahtuu kulttuurissa(mme), jossa ihmisessä tärkeintä on hänen henkilöautonsa.

Hänen edessään on vapauden hirvittävyys.

Godard lavasti elokuvaansa Viikonloppu (1967) hillittömän liikennekaaoksen modernin kulutusyhteiskunnan symboliksi. Olikohan hän lukenut Cortázarin novellin? Porvarillinen yhteiskunta tuhoaa itsensä tai se tuhotaan, tiivisti Godard ja jätti asian siihen. Cortázar jatkaa tässäkin elokuvaa syvemmälle: 404:n kuljettaja rakastuu ruuhkassa Dauphinen kuljettajaan. Kun ruuhka purkautuu, 404 kadottaa näkyvistä rakastettunsa. Hänen edessään on vapauden hirvittävyys.

Teoksen loppu, 1860-luvun Pariisi eli nykyajan esihistoria, ja alku, kulutuskulttuurin maailma eli nykyisyys, solmiutuvat yhteen. Julio Cortázar – sivilisaatiokriitikko, kapitalismin tutkija?

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto