Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kirjoittamisen käytäntöjä tutkimassa

Sanna Kivimäki, 24.5.2008
Juri Joensuu & al.: Luova laji. Näkökulmia kirjoittamisen tutkimukseen s., Atena 2008

Kirjoittaminen ja kuorolaulu lienevät edelleen suomalaisten kansallisharrastusten kärkipäätä. Yhteistä niille on ainakin kiinnostava suhde yksilö- ja ryhmäsuorituksiin sekä se, että niitä opiskellaan mitä erilaisimmissa oppilaitoksissa ja yhteisöissä. Siksi onkin hämmästyttävää, miten vähän kotomaassamme on kirjoitettu kirjoittamisen opettamiseen ja oppimiseen liittyvistä kysymyksistä.

Etenkin aikuisiän kirjoittajakoulutuksessa on kuitenkin usein kyse elämää suuremmista asioista: identiteetistä, halusta tulla joksikin, elämän tarkoituksestakin. Jyväskyläläisin voimin toimitettu Luova laji – näkökulmia kirjoittamisen tutkimukseen on mainio avaus kaikkeen siihen monimutkaiseen, jota kirjoittamisen opettaminen ja oppiminen tuovat tullessaan.

Vaikka kirjoitamme enemmän kuin koskaan, myytti kirjoittamisen taidosta pelkästään sisäsyntyisenä ilmiönä on ollut omiaan estämään kirjoittamisen – keskeisen inhimillisen toiminnan – tutkimusta tai sen vakiintumista yliopistolliseksi oppiaineeksi. Avoimet yliopistot ovatkin olleet avainasemassa kirjoittajakoulutuksen järjestämisessä, samoin Jyväskylän yliopisto, jossa voi jo tohtoroituakin kirjoittamisen koulutusohjelmasta. Oppiaineena kirjoittaminen perustuu sekä kirjallisuustieteeseen että kirjoittajakoulutuksiin.

Luova laji koukkaa kiinnostavasti kaikkeen sellaiseen, mikä kirjallisuudentutkimuksessa on usein jäänyt paitsioon: tekemiseen, tekijyyteen, tunteisiin. Pahimpien teoreettisten tohkeilujen aikaan tällainen maailmallisuus sai helposti halveksivan human interest -leiman. Yhtäkään kirjoitusta ei kuitenkaan synny ilman kirjoittajaa – eikä kirjoittajaa ilman jonkinlaista yhteisöä ja kirjoittajan identiteettiä. Yksilö, yhteisö ja laji luovatkin keskeisen jännitteen Luovan lajin kysymyksenasetteluihin.

Etenkin teoksen ensimmäinen osio Kirjoittajien yhteisöt tarjonnee kiinnostavaa luettavaa kaikille kirjoitustöitä ohjaaville opettajille ja muillekin kirjoittamisesta tekemisenä kiinnostuneille. Opettajien ja ohjaajien joukon täytyy olla valtava, jos laskee mukaan esimerkiksi kaikki humanististen ja yhteiskuntatieteellisten aineiden opettajat. Veikkaan nimittäin, että tieteellisessäkin kirjoittamisessa on usein kyse samankaltaisista ilmiöistä kuin luovemmassakin kirjoittamisessa, eli oman, yhteisössä kuuluvan äänen löytämisestä ja palautteen antamisen ja saamisen vaikeudesta.

Lupa nimetä itsensä kirjoittajaksi

Pauliina Vanhatalo lähtee kirjoituksessaan Minä! Kirjoittaja! Kirjoittajaidentiteetin haaste ja haave liikkeelle tutuntuntuisista, arkisista havainnoista: opiskelijoiden ja kirjoittamisen välisestä vahvasta, mutta ristiriitaisesta sidoksesta. Lupa nimetä itsensä kirjoittajaksi on kiven alla, ja etenkin aikuisiällä pyydellään nolostellen anteeksi myöhäistä innostusta.

Näille ilmiöille voisi toki löytyä yhteiskunnallisiakin selityksiä esimerkiksi kirjallisesta julkisuudesta lähtien tai kaikennielevästä työelämästä, mutta Vanhatalo tulkitsee kirjoittajaopiskelijoiden tekstejä psykologista taustaa vasten. Oman elämän ja identiteetin prosessointi on monille keskeistä, mutta myös keino hankkia tietoa, tutkia maailmaa ja saavuttaa kenties ystäviä, menetystä ja vaikutusvaltaa. Kuten Vanhatalo toteaa, parhaimmillaan kirjoittajakoulutus voi tarjota paikan käsitellä kaikkia näitä motiiveja, toiveita ja pelkojakin.

Myös Nora Ekströmin kirjoitus Tarvitaanko muutakin kuin hyvät lukulasit? Kirjoittamisen oppimista edistävä palaute tarjoaa yleisemminkin kiinnostavia ajatuksia palautteen antamisen ja saamisen merkityksestä opetuksessa. Eläytymismenetelmän avulla hankitun kirjoitusaineiston avulla saa otetta siitä, mikä palautteeksi ylipäänsä ymmärretään. Ilmiselvä syy käsitysten kirjavuudelle löytyy eri-ikäisten opiskelijoiden koulukokemuksista. Koulumuistothan raahautuvat usein oppimistilanteisiin aikuisiälläkin, halusi sitä tai ei.

Ekström kiinnittää huomiota myös siihen, miten vähäiselle huomiolle tunteet ovat jääneet kirjoittamisen opetusta mietittäessä. Ilmiönä esimerkiksi ”tappajapalaute” on epäilemättä usealle tuttu: se on korostuneen arvioivaa, vailla yhteyttä kirjoittajan ajatteluun ja sitä on liikaa. Ratkaisu ongelmaan voisi löytyä dialogista ja aidosta ryhmäoppimisesta. Myös ohjaajien tulisi siis ottaa huomioon yleisönsä – tällaisen ohjeenhan he antavat yleensä opiskelijoilleen.

Näiden lisäksi Luova laji tarjoaa erilaisia näkökulmia kirjoittamisen kirjoon, kuten fanifiktioon, elokuva-adaptaatioon ja digitaalisiin runoihin. Aikamme keskeinen toiminto, kirjoittaminen, on todellakin ansainnut oman, kotimaisin voimin tuotetun kirjansa – ja useita vielä tämän jälkeenkin.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto