Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kiinni ystävässä

Kristiina Wallin, 14.11.2005
Juuli Niemi: Pitkästä ilosta s., Otava 2005

Runotarinassa Pitkästä ilosta Juuli Niemi jatkaa esikoisestaan Tara (Otava 2003) tuttua symbioottisen ystävyyden pohdiskelua. Teosten samankaltaisuus ei jää pelkästään teeman tasolle, vaan myös Pitkästä ilosta -kirjan proosaa ja runoa yhdistävä kerronta on esikoisesta tuttua. Runotarinoillaan Juuli Niemi rikkoo virkistävästi lajien välisiä raja-aitoja ja hakee tilaa omaääniselle ilmaisulleen.

Runoa ja proosaa

Pitkästä ilosta -runotarinassa runon ja proosan yhdistäminen on kiehtova leikki, joka parhaimmillaan kuljettaa tarinaa vapaasti ja moneen suuntaan assosioiden. Runo ja proosa asettuvat rinnan ja vuoropuheluun toistensa kanssa, mutta kovin usein Juuli Niemen kerronta kompastuu siihen, ettei kumpikaan – ei runo eikä proosa – pääse kasvamaan täyteen mittaansa. Niemen runot toimivat vain harvoin yksittäisinä runoina ilman tarinan antamaa viitekehystä, eikä niitä yksittäin luettavaksi ole tarkoitettukaan. Silti niiltä toivoisi sellaista ilmaisuvoimaa, joka kantaisi ilman tarinaa ympärillään. Juonen jatkuminen proosapätkästä ja runosta toiseen on kiinnostavaa ja onnistunutta, ongelma tuntuukin olevan nimenomaan ilmaisun tasolla.

Juuli Niemen proosa hakee lyyrisiä sävyjä, mutta on selkeästi proosaa, ei proosarunoa. Silti se nyrjähtelee viehättävästi niin, että todellisuus keikahtaa ja tarinan henkilöiden elämä valottuu kiinnostavasti. Minulle jää lukijana kuitenkin hämmentynyt olo: kaipaan jotakin lisää, jonkinlaista viimeistä silausta, niin kieleen kuin tarinaankin.

Sinä olet se tyttö, jolla on outo nimi

Pitkästä ilosta kertoo tarinan kahdesta nuoresta naisesta, Edlasta ja Magdasta, joiden ”katseet jähmettyivät toisiinsa kiinni ja he sanoivat: Sinä olet se tyttö jolla on outo nimi”. Yhtä aikaa sanotut sanat muuttuvat yhteiseksi elämäksi, symbioosiksi, jossa molemmat tarvitsevat toisiaan ja jossa molemmat pyristelevät irti toisistaan.

Edla ja Magda ovat ikään kuin toistensa varjoja, jopa siinä määrin, että Magdan yksityiset tarinat työntyvät Edlan tietoisuuteen: ”Äkkiä hän on varma, että Magda on ollut täällä yöllä jonkun miehen kanssa. Hän tuntee kuinka Magdan iho aluksi karsastaa yön kylmäämää hiekkaa, mutta taipuu sitten painon alla ja jättää rannalle vartalonsa kuvan. – – Jaetusta tupakasta Edla tuntee ystävänsä pettymyksen maun.”

Vaikka Edla ja Magda ovat ikään kuin toistensa kuvia, he kasvavat tarinan kuluessa myös yksilöiksi. Magdan tärkein oma alue on kirjoittaminen, ja kirjoittamisesta kirjoittaessaan Juuli Niemi tavoittaakin hienon, intensiivisen ilmaisun: ”Mutta hän etsii. Hän kirjoittaa ehjiä lauseita, haavaisia lauseita, juoksevia lauseita, laahustavia lauseita, lauseita, jotka hyppivät riviltä toiselle ja lauseita, jotka seisovat kuin oppikirjojen patsaat. Hän on kirjoittanut lauseitaan jokaiseen vuorokauden aikaan, hän on ympäröinyt lauseensa kaikilla mahdollisilla äänillä ja vain hengityksen täyttämällä äänettömyydellä.”

Edla puolestaan yksilöityy bakteerikammon kautta. Hän kavahtaa Magdan ruumiillisuutta, ja suhteesta ruumiiseen, eritteisiin ja likaan tuleekin yksi tyttöjen ystävyyteen liittyvän valtapelin aseista. Edlan omaan maailmaan kuuluu myös rouva K.

Rouva Karhu

Juuli Niemen Pitkästä ilosta kuljettaa myös toista tarinalinjaa. Edla auttaa vapaaehtoisena vanhaa rouva K:ta, joka on saanut eläimen nimen: ”Äiti nosti minut rinnalleen ja sanoi: tällä lapsella on eläimen silmät. Ja niin minä sain nimekseni Karhu.” Rouva Karhun ja Edlan välille kehittyy luottamus, joka saa rouva Karhun muistelemaan palasia menneisyydestään. Onkin sääli, että rouva Karhun tarina jää Niemen kirjassa Edlan ja Magdan tarinan varjoon. Vanhan naisen hidas kuihtuminen yhdistettynä kapinaan ja tilintekoon menneisyyden kanssa on kiinnostavaa, vaikka Niemi ei aivan tavoitakaan vanhuksen tapaa olla ja vaikka tämän äänestä kuultaakin läpi nuoren naisen ääni.

Magdan ja Edlan tarina viehättää aitoudellaan: nuorten naisten maailma on väkevästi ja kaikin aistein läsnä. Rouva Karhun tarina tuntuu kuitenkin sisältävän vieläkin jännitteisempiä aineksia, joiden käsittely jää harmillisesti puolitiehen.

Kompastuu ja kirmaa

Juuli Niemen kerronta muodostaa kiintoisan ja rohkeasti kokeilevan kokonaisuuden. Pääsääntöisesti tarina pitää otteessaan, ja usein lukija saa nauttia kauniisti soljuvasta kielestä. Silloin tällöin Niemen kieli kuitenkin kompastuu kliseisiin: ”Edla käänsi päänsä tulevaisuuttaan kohti” tai ”heidän ystävyyteensä on alkanut kaivaa itselleen hautaa.” Kun Magda ajattelee: ”ei tarvitse kiirehtiä, kun on jo myöhästynyt koko tulevaisuudestaan”, lukija toivoo löytävänsä ironian häivän.

Tällaiset epätasaisuudet harmittavat sinänsä kiintoisassa kerronnassa. Tästä huolimatta Juuli Niemen Pitkästä ilosta käsittelee raikkaasti ystävyyden riemumielisiä ja kipeitä vaiheita sekä ystävyyteen liittyvää julmuutta ja valtaa. Se pohtii sukupolvien kohtaamisen, luottamuksen sekä yhteen ja erilleen kasvamisen problematiikkaa. Se näyttää rakkaudenkaltaiseksi kasvavan ystävyyden voiman ja läheisten ihmissuhteiden raadollisuuden.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto