Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Maailma virtaa ihmisen läpi runoelmaksi

Outi Kaikkonen, 17.1.2007
Jyrki Pellinen: Katkaistut haulikot. Runoelma s., poEsia 2006

Laajan tuotannon kirjoittaneen runoilija ja kuvataiteilija Jyrki Pellisen Katkaistut haulikot on runoelma, joka kutoutuu sekalaisista aineksista ja tuntuu viittaavan kaikkialle. Runoissa on tiivis yhteys todelliseen maailmaan yhteiskuntakriittisyyden, julkisten henkilöiden, historian tapahtumien ja muiden viittausten kautta. Toisaalta runsaissa runoissa syntyy vahva sisäinen todellisuus moninaisten ainesten sekoittuessa. Ulkoisen ja sisäisen todellisuuden välissä syntyy tila, jossa runoelman ydin toteutuu.

Pellisen teksti on hyvin täyttä, paikoin melko raskastakin luettavaa. Runoissa on usein niin paljon materiaalia, että lukija saa helposti silmät ja korvat täyteen, välillä kenties liiankin täyteen. Runoja lukiessa on pakko lakata ymmärtämästä ja vain lukea. Pellisen säkeet seisovat kyselemättä paikoillaan ja vakuuttavat.

Kokonaisuus vaatii aikaa ja avointa lukemista, ennen kuin paljouden keskeltä alkaa hahmottua olennaisin. Runon minä on keskellä kaikkea, maailma virtaa hänen lävitseen, ja hän antaa sille merkityksiä. Ihminen on ulkoisen ja sisäisen maailman risteyskohta: ”– maailma kiitää läpi ja minulla / on vain yksi lause, hymy, voimatta mitään sille / että maailma toteutuu joka tapauksessa, minulla // on vain yksi lause ja hymy — olen suuri / väite hajaantumisesta, ihme / joka pysyy // koossa josta te voitte / lukea miten keskellä kaikkea olen –”. Yksityiskohdat alkavat saada merkityksiä, ensin satunnaisilta tuntuneet asiat kytkeytyvät laajempiin merkityskenttiin. Keskeistä on maailman kokemisen tapa, eläminen itse.

Maailman ja itsen kriittistä tutkimista

Runoissa on tietty kriittinen asennoituminen ulkoista todellisuutta ja yhteiskuntaa kohtaan, mutta kriittisyys kohdistuu myös itseen ja sisäiseen todellisuuteen. Se on vakavaa mutta myös hyväntuulista vastahankaisuutta, joka rinnastaa Pellisen Risto Ahtiin. Runoissa kommentoidaan kirjallisuusinstituutiota, kirjailijoita ja myös Pellistä itseään. Erityistä huomiota herättää kirjoittamisen kommentointi, runoelma viittaa monin paikoin itseensä: ”ja on aivan oma asiani Pellis-diggarina kirjoittaa pitkän kertovan runon”. Runoissa on myös yksityiskohtaisempia viittauksia tekstin syntyyn:

”minun runoni on kuin Paasikiven linja, se tulee ja tulee, eikä se
vaihdu valtakäskyllä vaan lainmukaisesti
sääntöjä pitkin, minulle riittävät vähät käskyt, ihan tämän
yhteiskunnan suuruiset, sillä oppiessani ne olin vasta

pieni, enkä niiden suuruudesta keskustele, ne ovat kuin
vesivärit ja häkä joka peittää taivaan novellistisia
pintoja, kun olen romaanin jo ajatellut, tulee
runoelman lisko iskeytyy katuun kipeästi ja vaihtuu –”

Välillä ironisia ja itseironisia sävyjä saava kriittinen asennoituminen on maailman tutkimisen tapa; tapa nähdä itsensä osana maailmaa ja aikaa. Ivallisuus ei ole itsetarkoitus vaan osa näkemistä. Myös kirjoittamisen esiin tuominen on osa laajempaa näkyväksi tekemistä: runoelman keskiössä on kokeva ihminen, ja kirjoittaminen on kokemista.

Pellisen säkeet ovat suoria ja vahvoja, paikoin laaja ilmaisu tuntuu kuitenkin jättäneen tilaa myös turhan jäykille ja teennäisille imaisuille, kuten ”ihmismäisen tummanvihreästi”, ”neonvaloinen” tai ”tosikkomaisesti”. Runoissa on paljon omaksuttavaa, ja kankeat kohdat vaikeuttavat lukemista. Pellinen käyttää paljon säkeenylityksiä, jotka laajentavat sanojen ja säkeiden merkityksiä tehden runoista laajalle avautuvia. Runoelman muoto kytkee runot toisiinsa tiiviinä jatkumona, jossa merkitykset yhdistyvät ja hajoavat; rakentuvat.

Sanat kuin haulikot

Kirjoittamisesta puhuminen nousee kokoelmassa keskeiseksi. Runossa ”[69]” kokoelman nimi Katkaistut haulikot liittyy kirjoittamiseen. Runossa kuvataan kirjoittamista ja sitä, miten tekstin merkityksiä ei voi sitoa; sanat tuovat toisiinsa aina uusia merkityksiä ja ne voidaan ymmärtää monin tavoin. Sanat voivat kääntyä toisiaan vastaan kuin katkaistut haulikot, arvaamattomat ja helpot kätkeä:

Mutta voivatko sanat kääntyä toisiaan vastaan muka, /
nähdä itsensä sivulta, olla kuin uusi romaani /
koskaan, ei koskaan vailla muodollista /
pätevyyttä, /
dialogia //

”vaatien tasoja /
ja hälyäänet, eetikkojen Suomi-mauseoleumit, /
nepotismi /
joka lakisääteisenä kukkii, hauki on kala, ja Vilho Viksten poissa, ”kyllä /
teidän tekstiinne on nyt tullut vähän lisää enemmän /
harvuutta”, //

lukukelpoisuutta ja fiksuutta ei ole, on opportunismin /
iltapäivä, konseksuksen yhdessä olo ja maa kuin vuori jolle /
nimi on enne ja minä keksin paikan joka on //

jossain Tarvaspään vieressä Munkkiniemen takana, ja siellä /
elää valkoinen kenkä jonne lantakasaan muinoin /
Venäjän Belmont tai joku muu /
jalkapuoli häädetty anarkisti todenpuhuja Hlebnikov hyppää, on //

terveet jalat ja polkupyörä kun kirjoitan näin, ja satamassa //

lentojätkillä katkaistut haulikot”//

Runoelma tunnustaa oman ristiriitaisuutensa ja hajanaisen olemassaolonsa kiinnittämällä huomiota kirjoittamiseen ja tulkitsemiseen. Runoelma ei pyri pitämään maailmaa paikoillaan, vaan kuvaamaan sitä kokemuksena. Ja runoa ei voi pitää paikoillaan, sen voi vain kirjoittaa, ja lukea.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto