Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Jyrkin vanhat nyrkit ja Lauttasaaren rannat

Jari Olavi Hiltunen, 29.10.2019
Jyrki Pellinen: Auringon silmä 160 s., Aviador 2019
photo

Rita Dahl: Jyrki. Kokopäivätaiteilija Pellisen alati muuttuva elämä. 342 s., Tarke 2019

Muistan sen hetken. Kun auringon valo niin kirkas, oikea valo, siitä ei nähnyt kuin horisontissa pilkottavat mustat tornit, jotka vähitellen toin vastaan tuttuina ja taas sivuille avautuvina sisään käytävinä elämän osastoina, joissa ei ollut mitään kenellekään ihmeellistä. Kun olin silloin tullut bussilla saareen, kuljettaja sanoi: naps, nyt kaikki ulos. Ollaan perillä taas sillä kertaa.” (s. 91)

Jyrki Pellisen (s. 1940) uusin romaani Auringon silmä ilmestyi helmikuussa 2019 Aviadorilta. Proosarunoteos on jatkoa Pellisen omaelämäkerrallisille kirjoille. Teos antaa havainnollisen kuvan pitkään kirjoittaneen kirjailijakonkarin tyylistä ja taidosta. Pellinen on romaanissa kymmenenvuotias ihmelapsi, joka kokee lapsuudessaan monta ihmeellistä asiaa. Romaanikertoja muistelee nostalgisesti kirjailijan lapsuuden Lauttasaarta, sen pihapiirejä ja ihmisiä.

Pellinen on romaanissa kymmenenvuotias ihmelapsi.

Teoksen alussa poikakertoja seisoo Lauttasaaren eteläpuolisella rannalla ja näkee kaksosparin tulevan kohti. Mieli tekisi ajatella niistä kaikenlaista, mutta kieli ei vielä taivu samalla tavalla kuin aikuisella runoilijalla. Vastaantulijoiden lisäksi hän silmäilee tämän tästä merellä näkyviä laivoja. Ne matkaavat samassa vedessä, joka on pojalle vesilintujen tutkimuslaboratorio. Poika ihailee naapurissa asuvaa geologia katsein ja sanoin niin, että tämä punastuu mielihyvästä. Vaivaantunut keskustelu päättyy, kun poika vilkaisee merellä siintävään aurinkoon:

Tottahan se käskynomainen tuulen virta on – kun levittäydyn katseideni tämän näyttämään suuntaan. Ihan kuin jokin Jumalana pitämäni puhekyvytön entisyys, romaanin raakile olisi joskus häilynyt leppäpuiden latvassa ja isojen lamppujen kuun sotkemaan aurinkoon. Sillä auringon räjähdys tuntui ainoalta oikealta.” (s. 7)

Myöhemmin aikuisena kertoja maalaa rannalla näkemästään lepikosta taulun, josta saa hyvän hinnan. Lepikon mukana hän muistaa aina ystävällisen geologinsa, ensimmäisen elämänoppaansa. Geologi tutki niin vanhoja asioita, että hän oli oppinut kunnioittamaan myös uusia asioita. Niihin kuului naapurin poika, jolle geologi kumarsi näyttävästi.

Aurinko kasvoi pojan tajunnassa jumalhahmoksi, jonka kautta hän tajusi häivähdyksiä historiasta, kausaliteeteista ja moraalilaista. Aurinko punnitsi ihmisten kasvoja ja rehellisyyttä. Aurinko koetti vallata pojan mielen ja ottaa selvää, oliko poika ajatuksineen tosissaan vai pelkkä haihattelija. Aurinko oli maailman lentopallo, joka lensi vuorotellen maanosasta toiseen, horisontin taakse ja palaa sitten takaisin seuraavana päivänä. Sen korkea syli petti hitaasti biologisen ajan ja opetti uusia teorioita siitä, mistä me olimmekaan peräisin tai tänne tulleet. Vähitellen poika alkoi pelätä aurinkoa ja karttaa sen katsetta.

Toinen kertojan tuntema aikuinen oli Tortuksi nimetty kahvilamyyjä. Poika istui Tortun kahvilassa tämän tästä ja keksi ohikulkeville naisille ja miehille uusia etunimiä. Hän vaistosi Tortun olevan kahvilassa töissä, mikä teki vuorovaikutuksesta asiakkaiden kanssa erikoista: hän teki heidän kanssaan ensin rahaa, ja sen jälkeen alkoi ”normaali” keskustelu, joka toisinaan laajentui jopa ystävyydeksi. Kahvilan omistajan poika nimesi Tötteröksi. Tarkat silmät näkivät Tötterön syövän jugurttia välipalaksi. Naks naks, hoksottimet päättelivät, ettei yrittäjä voinut nyt sentään syödä itse samaa, jota myi asiakkaille. Poika huomautti Tötterölle lukeneensa koulussa Volter Kilven kielioppikirjaa. Tähän Tötterö vastasi heti ruotsiksi lukevansa mieluummin Hufvudstadbladetia! Välillä Tötterön kahvila täyttyi auringonpalvojista, jotka kaikki halusivat annoksen 1950-luvun uutuutta, vaniljajäätelöä.

Ajan myötä ihminen oppii ennen muuta sen, mikä on oikeasti muistamisen arvoista.

Lapsen tajunnassa havainnot ja todellisuus saavat mielikuvituksellista kyytiä. Puut oppivat kävelemään käsillään kuin helsinkiläiset koulupojat. Tuuli oli kiukkuinen opettaja, joka antoi puille piiskaa, välillä oikein lujaa. Pojan mieli pursusi runollisia aforismeja ja kaanoneita, noita kellertyviä, hankalasti luettavia tekstejä. Kirjojen äärellä hänen mielensä lähti väistämättä harhailemaan kauaksi.

Sitten poika eksyi ruotsinkielisen purjehdusseuran kerholle. Suomenruotsalaiset ottivat hänet vastaan ylväästi kuin aikamiehen. He olivat kaikki vaaleita, kuin toistensa klooneja, maan alta nousseita ja jättivät pojan mieleen unohtamattomia muistoja. Ruotsinkieliset miehet puhuttelivat poikaa välillä hyvin, välillä huonosti ja toisinaan hyvin huonosti. Poika muisti ylös kaiken.

Vanhemmiten kertoja huomaa leikkineensä lapsena koko ajan. Vaikka ympäristö oli välillä karu ja olosuhteet painostavia, lapsi sopeutui niihin hämmästyttävästi: mielikuvitus kukisti ahdistuksen lähteet heittämällä. Aika on se tuuli, jonka kuuluu ympäröidä ihmettelijöitä. Ajan myötä ihminen oppii ennen muuta sen, mikä on oikeasti muistamisen arvoista. Romaanin lopussa poika uskaltautuu kävelemään Ruoholahdenkatua pitkin kaupunkiin. Sieltä aukesi aivan uusi maailma.

Pellisen lyyrinen lause tavoittaa lapsikertojan sananparren tyylikkäästi. Auringon silmä on mielikuvituksen juhlaa, jossa epäkeskiset lauseet ja moniulotteiset virkkeet räiskyvät toisensa perään kuin juhlailotulitus. Yhdelläkään sivulla teksti ei jatku sivun loppuun saakka. Paljon jää kertomatta, vaikka monta asiaa kertoja tulee sanoneeksi.

Pellinen on kirjoittanut erilaisia kirjoja lähes kuusikymmentä vuotta. Kaunokirjalliseen tuotantoon kuuluu yli 50 kaunokirjaa. Monipuolinen taiteilijantyö on tuonut Pelliselle lukuisia palkintoja. Aviador on julkaissut aikaisemmin Pellisen tuotannosta proosateoksen Fenomenologinen aurinkokävely (2017) ja runokokoelman Venäjän kaivattu aika (2018).

Pellinen on kirjoittanut erilaisia kirjoja lähes kuusikymmentä vuotta.

Jyrki Pellinen on ollut kirjailijana tavattoman tuottelias. Runosuoni sykkii jatkuvasti, vaikka ikää alkaa olla lähes 80 vuotta. Pellisen runous on ennalta-arvaamatonta ja säännötöntä. Häntä on määritelty proosarunouden mestariksi, jonka teokset eivät monesti mahdu yhden lajityypin alle. Tuomas Anhava lohkaisi Pellisestä aikoinaan: ”Mieli on valtaisa.”

Yli 40 runo- ja proosateosta ovat tuoneet kirjailijalle kaunokirjallista substanssia, kielellistä kompetenssia ja tiivistäneet kirjallisuuskäsityksen: hyvä kirjailija kirjoittaa itsestään käsin ja omien havaintojensa ja päätelmiensä pohjalta. Fenomenologisessa aurinkokävelyssä Pellinen matkusti Venäjällä ja kertoi havainnoistaan ja moneen suuntaan ampuvista ajatuksistaan. Matkakirjan kerronta asettui jonnekin runon ja proosan välimaastoon. Pelliselle Venäjä oli kuin vanhanaikainen Äiti-Venäjä, suojelija ja ruokkija, joka pitää hengissä ja hengessä.  Fenomenologisessa aurinkokävelyssä runoilija antoi Venäjä-rakkautensa muodostua rakkausrunojen runsaudensarveksi. Saman hän tekee Auringon silmässä lapsuutensa Lauttasaarelle.

Jyrki Pellinen ei ole ollut kovinkaan yhteiskunnallinen kirjailija. Tässä yhteiskunnassa on paha nukkua (1966) tiivisti nuoren Pellisen yhteiskunnallisen ohjelman. Voi olla, että hän on saanut vanhemmiten paremmin unen päästä kiinni.

Pellisen pitkälle mietitty kieli on arvokasta itsessään. Hän todella tuntuu näkevän maailman eri tavalla kuin muut. Siinä näkijä, missä runoilijan paikka. Pellisen erikoiset näyt ja niistä muokatut sanalliset kuvat ovat kiintoisia. Hänen romaaneissa keskeistä on vaeltaminen vapaasti kirjailijan impulssien, ajatusten, muistojen, unikuvien ja näkyjen keskellä. Tätä jatkumoa Auringon silmä seuraa tiiviisti.

Boheemin elämäntapataiteilijan kannoilla

Toimittaja-kirjailija Rita Dahlin (s. 1971) toimittama Jyrki Pellisen elämäkerta Jyrki – Kokopäivätaiteilija Pellisen alati muuttuva elämä alleviivaa useaan kertaan kirjailijan muuttuvaa ihmisyyttä, johon taiteilijuus on lyönyt oman leimansa jo neljäkymmentä vuotta sitten.

Elämäkerta alkaa syksyllä 2000 Turussa Eerikinkadun Sauna-baarissa, jossa Pellinen ja Dahl tapasivat ensimmäisen kerran. Dahlin edessä oli vanhahko, harmaapartainen mies punainen laukku kainalossaan. Jos joku näytti boheemilta, niin Pellinen: parta oli ruokkoamaton, silmälasit lautasen kokoiset. Runoilijan puhe assosioi omintakeisesti ja viljeli erikoisia ilmauksia tämän tästä. Heti kävi selväksi, että Pellisellä oli vankkoja, omapäisiä mielipiteitä kirjallisuudesta ja muusta tärkeästä. Vaikka Pellinen puhui välittömästi, katse pälyili ympäristöön tämän tästä. Hän oli varuillaan kuin vakoojaelokuvan päähenkilö.

Ensi kontaktin jälkeen Dahl ja Pellinen ovat tavanneet silloin tällöin Helsingissä vuosien aikana. Tapaamisaikoja ja -paikkoja ei ole koskaan sovittu etukäteen. Varmimmin runoilijan löytää hänen mieliantikvariaatistaan Sörnäisten Ervastista. Kerran Pellinen sitten avautui Dahlille ja pyysi tätä kirjoittamaan elämäkertansa. Impulsiivisen henkilön haltuunotto pelotti aika lailla, mutta aikansa asiaa pohdittuaan Dahl päätti tarttua toimeen. Elettiin vuotta 2003.

Vaikka Pellinen puhui välittömästi, katse pälyili ympäristöön tämän tästä, kuin vakoojaelokuvan päähenkilöllä.

Dahl kiersi Pellisen kustantamoja, keräsi talteen miehestä tehdyt lehtijutut ja kirjojen arvostelut. Runoilijan kohdalla ei todellakaan voitu puhua sosiaalisesta eläimestä. Pellistä eivät olleet kiinnostaneet kustantamojen cocktail-tilaisuudet ja kissanristiäiset. Hän eli (ja elää vieläkin) suljetussa piirissään, jonka sisäpuolella oli perhe, jokunen harrastus ja ystävä. Tästä johtuen hänestä otettuja kuviakin löytyi ainoastaan muutama.

Pellinen herätti huomiota ilman suurempaa vaivannäköä. Hän saattoi havahduttaa Suomalaisen Kirjakaupan myyjän ihmettelemään kysymällä kiinalaisia runoja (”Tuolla tavalla ei kukaan ole kysynyt!”). Pellisen epäkonventionaalisuus ihmisenä ja kirjailijana on silmiinpistävää. Tee sellaisesta siinä sitten elämäkertaa. Dahl pinnisteli työnsä maaliin, mutta sitten nousi seinä. Kukaan kustantaja ei ollut kiinnostunut julkaisemaan näin taloudellisesti epävarmaa tekelettä. Kustantajan löytäminen vei paljon pitempään kuin varsinainen kirjoitusprosessi.

Pellinen oli muiden suhteen ollut välillä aivan mahdoton kumppani. Tästä sai Dahlkin osansa moneen kertaan annosteltuna. Vaikka Pellinen salli itselleen kaikenlaisia vapauksia esimerkiksi tapaamisaikojen tarkan noudattamisen suhteen, hän vaati silti muilta täydellistä täsmällisyyttä. Jos vastapuoli ei tähän suostunut, välirikko saattoi kestää vuosia. Välit olivat tämän vuoksi rakoilleet muun muassa runoilijan vanhempiin, jotka lähtivät 1967 Moskovaan Pellisen isän työkomennuksen vuoksi.

Kustantajan löytäminen vei paljon pitempään kuin varsinainen kirjoitusprosessi.

Puhelinkeskustelu Pellisen kanssa oli haastavaa: jos keskustelukumppani ei suostunut hyppäämään faktojen ja sovittujen totuuksien maailmasta runoilijan tajunnanvirran vietäväksi, tämä saattoi pettyneenä sulkea puhelun! Suuttunutta Pellistä ei kannattanut mennä lähelle. Hän saattoi nuorempana jopa huitaista vastapuolta, ellei vieressä ollut ystävää rauhoittelemassa. Joskus siihen rooliin osui ystävistä se tärkein ja vaikutusvaltaisin, itse Tuomas Anhava.

Pellinen kuitenkin löi enemmän sanoilla kuin nyrkillä. Tästä Dahl kertoo jopa omakohtaisia esimerkkejä. Useimmiten runoilijan nyrkki puhui suurista aiheista, kuten suomalaisen runouden nykytilasta:

Vahvimmin Pellisen nyrkki heilahtaa nykyrunoutta kohti. Hänestä nykyrunoilijat ovat ’semanttisen sukan’ sisällä, leikkivät ja pelaavat käsitteillä ja sanoilla, mutta ulkokohtaisesti pääsemättä kiinni omaan itseensä, kokemuksiinsa ja tunteisiinsa.” (s. 16)

Pellisen ”omaan sukkaan” mahtuivat omaperäiset tekijät, joiden ainuttyylisissä teksteissä pursusivat pakahduttava tunne, painava sisältö ja iso kokemus. Sellaiseksi hän laski varsinkin vanhan slaavilaisen runouden ja proosan, ennen muuta Gogolin, Dostojevskin ja Hlebnikovin. Anhavan ja Paavo Haavikon teksteissä Pellistä miellytti kokemuksesta seurannut liike, ei ohjelmallinen paikalleen jämähtäminen. Haavikon sanoin: runoilijan tuli vaalia tuulta, ei tulta.

Kun Pellinen julkaisi esikoisrunokokoelmansa vuonna 1962, kokoelmasta aisti modernistisen sävyn. Mutta jo seuraava kokoelma Kuuskajaskari (1963) oli siirtymä surrealistisen ja absurdin kielen maailmaan. 2000-luvulle tultaessa Pellinen oli muuttunut jälkimoderniksi tajuntojen manipuloijaksi, joka liikkui monesti tietoisuuden ja tiedostamattoman rajapinnoilla. Pellisen kirjallinen käyntikortti oli vahva itseironia, joka toi hänen teksteistään esiin ylivertaisen humoristin. Pellisen ironia oli sekä sarkasmia että mustaa huumoria.

Lauttasaari edusti kirjailijalle turvallista kotiseutua ja yhteisöä, jossa ihmisten väliset suhteet olivat välittömiä. Pellinen on aina ollut kallellaan enemmän agraariin kuin urbaaniin päin. Hän ei ole koskaan kokenut itselleen tärkeäksi kaupunkimiljöön yksilöllisyyskulttia, vaikka on itse originelli persoona jos kuka.

Dahlin teos on sekoitus Pellisen kirjavia elämänvaiheita lapsuudesta lähtien ja runoilijan runsaan tuotannon esittelyä ja erittelyä. Eli lähtökohta on tavallaan hyvin perinteinen kirjailijan esittely elämä ja teokset -tyyliin. Lopputuloksessa on aimo annoksia sekä journalismia, kirjallisuuskritiikkiä, esseistiikkaa että kirjallisuustiedettäkin.

Volter Kilven mukaan taiteen tavoitteena oli sytyttää tuleen ihmisen rinta, ruokkia tätä ”rintaelämää” ja herättää siellä kallisarvoisia säveliä. Tämä Kilven esteettinen ylevämielisyys on heijastunut oikeastaan jokaiseen Pellisen teokseen. Taidetta ei ole ilman haltioitumista. Taiteen sävelen oli tungettava elämän pohjaan, maksoi mitä maksoi, ja sen jälkeen värähdettävä omalla tavallaan iäisyyden aalloille. Näille ”aalloille” runoilijan oli opastettava lukijansa keinumaan itsensä kanssa samassa veneessä ja näkemään kirjallisen tuulen synty ja päämäärä.

Runoilijan elämäntapa on elää pysyvässä epäjärjestyksessä, millainen vapaus siitä kehittyykään.

Vaikka Pellinen on kirjoittanut viisi proosateosta, hän on ennen muuta runoilija. Otava oli Pellisen kustantaja koko 1900-luvun ajan. Vuosituhannen vaihtuessa Pellinen on julkaissut jos jonkinlaisten firmojen kautta, osan jopa omakustanteena. Viimeisimmät teokset ovat tulleet Aviadorin kautta.

Pellisen runot kiilaavat arkisten sananparsien ja käsitteellisen kielen väliin. Dahl puhuu useasti Pellisen runoudesta elämäntapana. Runous on Pelliselle ”tapa nähdä asioita, uskoa niihin, halu poiketa sovinnaisesta kielen lisäksi todellisessa elämässä” (s. 19). Runoilijan elämäntapa on elää pysyvässä epäjärjestyksessä, millainen vapaus siitä kehittyykään.

Kuin vastaukseksi tähän Dahl poikkeaa kirjailijan Katajanokan-asunnolla. Koti on asutun näköinen. Lattialla lojuu sikin sokin korkeita kirjapinoja. Flyygelin päällys on täynnä nuotteja. Seinien vierustoilla on Pellisen omia maalauksia eri aikakausilta: ekspressionistisia omakuvia ja uudempia, abstrakteja maalauksia. Seiniltä löytyy myös abstrakteja puutöitä. Petaamaton sänky on yhtä villi kuin elämäntapataiteilijan ruokkoamaton parta. Pellisen kodissa vallitsee luonnonmukainen entropia, jota kirjailija ei halua järkyttää laittamalla esimerkiksi pöytäryhmään sovinnaiseen järjestykseen tai ripustamalla taulujaan tiettyihin kohtiin.

Elämäntapataiteilija aloittaa joka päivä elämisen uudelleen. Kirjoittamisen kanssa elämiseen kuuluu liike, tunne, pauke ja räiske. Aina kun Dahl tulee käymään Pellisen kotona, taiteilija kiiruhtaa flyygelinsä ääreen ja soittaa kulloinkin harjoittelemaansa kappaletta, esimerkiksi Chopinin Preludeja. Sormet koskettimilla käyttäytyvät villisti. Samalla tavalla hän viuhtoo vesiväreillä akvarellin tai luonnostelee kynällä tekstiä.

Pellinen asui vanhempiensa luona Lauttasaaressa 22-vuotiaaksi asti. Sitten hän muutti lähistölle alivuokralaisasuntoon. Tiedonhakureissuillaan Dahl poikkesi runoilijan äidin Anna-Liisa Pellisen luona selvittääkseen kirjailijan sukujuuria. Pellisten suvussa oli melkoisesti yhteyksiä Venäjän suuntaan, mikä osaltaan selittää Pellisen kiinnostuksen slaavilaiseen kulttuuriin.

Ensimmäisissä runokokoelmissaan Pellinen rikkoi tahallaan totunnaista kieliopillista syntaksia. Arjen sananparret saivat haltioituneen lyyrisiä sävyjä ja efektejä tai surrealistisia rönsyjä. Tässä yhteiskunnassa on paha nukkua -teoksesta (1966) lähtien Pellisen lause alkoi noudattaa normaalikieliopin sääntöjä.

Pellisen kirjallisuuskäsityksessä olennaista on kirjallisuuden rajallisuus rajoittamattoman elämän ja arvaamattoman ihmisen tulkkina. Volter Kilven matkassa hän lähti kuvaamaan ihmisiä kiihkeimmillään ja säädyttömimmillään, koska silloin lähestyttiin ihmisyyden ydintä, todellista ihmistä. Pelliselle kirjailija oli eräänlainen mystikko, joka pyrki valosta pimeyteen (ei päinvastoin) tai ulkoilmaan, epäjärjestykseen ja ihmiselle tyypilliseen epäluotettavuuteen. Se jos mikä oli realismia. Pellinen ei nähnyt ajalla merkitystä kirjallisuuden kannalta. Jos kirjailija pystyi jäljentämään kirjoihinsa omaa minuuttaan riittävästi, tärkein oli saavutettu.

Pelliselle kirjailija oli eräänlainen mystikko, joka pyrki valosta pimeyteen.

Pelkistetysti ilmaistuna Pellinen ajautui 1980-luvulla impressionistis-abstrakti-symbolistiseen suuntaan. 1990-luvun lopulla hän kiinnostui Marilyn Monroen, Mannerheimin ja Jean Sibeliuksen kaltaisista ikoneista, jotka olivat vahvasti vaikuttaneet suomalaisten kollektiiviseen piilotajuntaan. Pellinen lähti etsimään näiden tajuntoja ja manipuloimaan niiden kautta piilotajunnallisia ideoita.

2000-luvulla Pellinen on ottanut itselleen eskatologisen proosakirjailijan ristin, jota kantamalla hän kokee tekevänsä jäljellä olevan kirjailijantyönsä loppuun. Tyyli on edelleen pelkistetyn minimalistista: pienillä siveltimen heilautuksilla koetetaan loihtia maailmassa olemisen olennaisuuksia! Pellinen on jo lähes 80-vuotias. Paljon on nähty ja koettu. Kaikkea on siksi sanottava:

Pellisen yli kuusikymmentä vuotta jatkuneelle tuotannolle yhteistä on maailman avoimena ja jatkuvasti keskeneräisenä ottaminen: mitään valmista maailmaa tai valmiita maailmankäsityksiä ei ole tarjolla. Kriitikoilla on ollut vaikeuksia sijoittaa Pellistä mihinkään kategoriaan. Pellinen on niin päinvastoin kuin kukaan, saattanut instrumentistaan esiin täyteläiset mutta ennenkuulumattomat akordit, joiden edessä lukijat ja ammattilaiset ovat joutuneet hämmennyksen valtaan. Häntä on kutsuttu muun muassa äärisubjektiiviseksi oman tien kulkijaksi tai solipsistiseksi yksilötajunnan liikkeiden kuvaajaksi. Paremman puutteessa häntä on verrattu Haavikkoon, Hyryyn, Anhavaan ja Volter Kilpeen sekä ranskalaisen uuden romaanin edustajiin, mutta mikään näistä ei tavoita kohdetta täysin.” (s. 23)

Pellinen oli hyvin suorapuheinen jo lapsena. Tämän tietäen vanhemmat saattoivat sanoa pikku-Jyrkille, että käyttäytyisi kunnolla vieraiden läsnä ollessa. Tämän poika tekikin, mutta vieraiden lähdettyä hän saattoi luonnehtia näitä ivallisesti vanhemmilleen ja paria vuotta nuoremmalle Irma-sisarelle.

Pellisten kotona perhe-elämä oli aika totista. Äiti oli porukan räiskyvin tapaus. Isä, joka työskenteli venäjän kielen tulkkina pääesikunnan tiedusteluosastolla (eli suomalaisvakoojien keskellä), oli luonteeltaan hyvin rauhallinen ja käytökseltään diplomaattinen. Välillä työkomennukset veivät isän Venäjälle pitkäksi aikaa. Hän toi Venäjältä vaimolleen koruja, joista tämä ei pitänyt mutta joita hän konsensushakuisena silti käytti. Runoilija muistelee Dahlille, ettei heidän kotonaan oikeastaan viljelty huumoria. Siksi joku saattoi loukkaantua tahtomattaan.

Koulussa Jyrki omaksui pellen roolin. Rangaistukseksi opettajat pistivät häntä tyttöluokan nurkkaan häpeämään. Kun siitä ei tullut toivottua käytöksen muutosta, hän joutui jälki-istuntoon. Jyrki kiusasi toisinaan muita sanallisesti. Sitten hän tapasi pahoja poikia, jengiläisiä, jotka saivat härnätä muita koululaisia mielensä mukaan. Sekös ahdisti nuorta älykköä niin, ettei hän meinannut aamuisin lähteä kouluun. Mutta meni kuitenkin. Jyrki löysi nuorena kirjat, joita pojan lukuinnon kasvaessa hankittiin lukuisia. Lukion päätyttyä hän lähti yliopistoon opiskelemaan venäjän kieltä, nykykansain kirjallisuutta ja musiikkitiedettä. Kukaan ei aavistanut, vähiten ehkä Jyrki itse, että hän ajautuisi aikuisena koko ajan kauemmas porvarillisesta elämästä.

Maisteria hänestä ei tullut koskaan. Opinnot yliopistossa jäivät kahteen cumlaudeen nykykansain kirjallisuudessa ja estetiikassa sekä yksittäisiin kurssisuorituksiin. Kirjailijan ammatti veti puoleensa vastustamattomasti. Lopulta Pellinen totesi äidilleen, ettei enää jaksanut lukea väkisin muiden tekstejä yliopistossa. Vähitellen hän jäi pois myös Sibelius-Akatemian sello- ja pianotunneilta ja keskittyi pelkkään kirjoittamiseen.

Kukaan ei aavistanut, vähiten ehkä Jyrki itse, että hän ajautuisi aikuisena koko ajan kauemmas porvarillisesta elämästä.

Kun Pellisen esikoiskokoelma Näistä asioista ilmestyi 1962, Tuomas Anhava vaimoineen vieraili Pellisen vanhempien kotona, jossa Jyrki vielä asui tuolloin. Anhava sanoi kahden kesken Jyrkin äidille, että Näistä asioista oli paras runokokoelma, jonka hän oli nähnyt kymmeneen vuoteen. ”Pelkästään edukatiiviset syyt estävät kertomasta tätä Jyrkille”, Anhava virkkoi heti perään. Esikoisrunoilijan juuret olivat syvällä 1950-luvun modernismissa, mutta Pellinen oli lähtenyt jo debyytissä avaamaan persoonallista polkua omaan suuntaansa. Ja sitähän Anhava osasi arvostaa. Pellisen läpimurtoteos oli proosarunokokoelma Kuuskajaskari (1963), Anhavan toimittama sekin. Läpimurtonsa aikoihin Pellinen oli 23-vuotias. Runoissa oli ”vastusta” tavalla, jonka runoilija puki sanoiksi kuusi vuotta myöhemmin:
”Kehumatta itseäni, kehumatta itseäni
ajattelen silloin:
minun runoissani, joissa on ollut vastusta, oli ennen kuva
kysymys
ja vastaus
ja joka nyt on maa.”

(Toisin sanoen kuuntelet, 1969)

Yksinäiset vuosikymmenet oman tien kulkijana hioivat Pellisestä kirjallisen besserwisserin vailla vertaa. ”Muiden mielipidettä ei tarvitse eikä ylipäätään pidäkään kuunnella. Kirjoittaessa täytyy luottaa vain itseensä, ei ulkopuolisiin kommentoijiin”, runoilija tiuski Dahlille, kun tämä aikoi näyttää elämäkertatekstiä ulkopuolisille parannusehdotusten toivossa. Sama asenne hänellä on ollut vuosikymmenet. Vahinko vain, että ymmärtäjien määrä on pienentynyt joihinkin harvoihin.

Kun Pellinen aloitteli uraansa 1960-luvulla, kirjallisuusinstituutio oli selvästi leiriytyneempi kuin nykyisin. Kirjailijoiden ei toivottu tekevän arvosteluja, eikä päinvastoin. Ainoa, jolle kirjallisen monitoimimiehen viitta sallittiin, oli Pentti Saarikoski, joka teki kirjailijantyön lisäksi toimittajan, kriitikon ja kääntäjän töitä.

Saarikoski herätti välillä kollegoissaan muutenkin monenlaisia tunteita. Hän osallistui 1962 Turussa runoseminaariin yhdessä Anhavan, Pellisen, Arvo Salon ja Osmo Hormian kanssa. Viimeksi mainittu ihaili Saarikoskea yli kaiken ja käytti kuuluisassa alustuksessaan niin paljon suoria sitaatteja Saarikosken teksteistä, että voimakkaassa humalatilassa ollut idoli suuttui pahemman kerran. Kirjallisuushistoria muistaa Saarikosken kaivaneen Hotelli Seurahuoneella pistoolin ja ampuneen kahdesti tyynyn lävitse, onneksi osumatta keneenkään! Silloin nuorta Pellistä vietiin: hän suuttui Saarikoskelle ja olisi rynnännyt tämän kimppuun, ellei Anhava olisi jälleen tullut kuumaverisen ystävänsä ja tämän uhrin väliin. Tapauksen jälkeen muut palasivat koteihinsa, mutta Saarikoski lähti hetkeksi hoitoon Kupittaan mielisairaalaan.

Muut palasivat koteihinsa, mutta Saarikoski lähti hetkeksi hoitoon Kupittaan mielisairaalaan.

Koen arvokkaaksi, että Dahlin teos on täynnä menneiden aikojen kriitikoiden puheenvuoroja. Elämäkerturi on tunnollisesti kaivanut satoja arvosteluja ja tehnyt niistä seikkaperäiset muistiinpanot. Lopputulemana on oivaltavia kompilaatioita Pellisen lukuisten teosten vastaanotosta, tuossa käden ulottuvilla seuraavalle Pellis-tutkijalle. En häiriintynyt Dahlin läpi teoksen jatkuvasta tavasta sijoittaa Pellisen elämänvaiheet ja nykypäivä teosesittelyjen ja arvosteluryöppyjen väleihin. Sitenhän se taitaa mennä oikeassakin kirjailijaelämässä: ensin kasvetaan aikuisiksi ja kiinni työhön, ja sen jälkeen oikea elämä vuorottelee teosten ilmestymisten ja niiden vaihtelevien menestystarinoiden kanssa.

Entä Pellisen naiset? Hän oli naimisissa Silja Vahasen, raumalaisen maanviljelijän tyttären, kanssa 1967–1972. Sen jälkeen naisystäviä, ei kuitenkaan enää toista vaimoa. Tärkeitä naisia Pellisellä on silti riittänyt. Yksi vaikuttavimmista oli moderni kuvataiteilija Anitra Lucander (1918–2000), joka opetti Pellistä maalaamaan 1970-luvulla Katajanokalla, kaupunginosassa, jossa Pellinen asuu edelleen. Lucanderin tärkeä hahmo sai pelkistyksensä avainromaanissa Minä Marko (2008).

Alkoholi vei Pellisen mukanaan nuorena taiteilijana. Se oli tavallaan sosiaalinen onnenpotku henkilölle, jolla oli erittäin rajoittunut tuttavapiiri. Pellinen hakeutui AA-kerhoon ensimmäisen kerran 1974. Kahden vuoden kuluttua hän oli raitistunut. Alkoholi jäi taakse, AA-ystävät eivät. Suurin osa Pellisen nykyisistä tuttavista ja ystävistä on entisiä ja nykyisiä AA-kerholaisia Helsingistä, Hämeenlinnasta ja Haminasta. Monet heistä ovat lukeneet Pellisen runoja ja kommentoineet niitä tai käyneet hänen näyttelyissään. AA:ssa jos missä oppii ymmärtämään, etteivät ihmiset olleet täydellisiä. Eikä tarvitse ollakaan. Pellinen saattoi olla kerhossa oma itsensä herättämättä suurta vastustusta. Pohja pitkäaikaisille ystävyyssuhteille oli tarjolla ja hän tarttui siihen kiinni.

1990-luvun lopulla Pellinen asui kolmisen vuotta Hämeenlinnassa ja viihtyi. Hämeenlinnalaiset osoittautuivat ihmisinä aivan erilaisiksi kuin helsinkiläiset. Hämeenlinnassa oltiin yksilöitä, itsenäisiä luonteita. Hämeenlinnalaisilla oli aikaa kohdata vastapuoli, toisin kuin pääkaupunkilaisilla. Moinen ”tuhlaavaisuus” teki Pelliseen vaikutuksen.

Dahlin teoksen lopussa on kymmenien sivujen vuoropuhelu, jossa Pellinen ja Dahl keskustelevat kärkevästi kaikenlaisista asioista. Se on tavallaan elämäkerran herkullisinta antia, vaikka keskustelijat tuntuvat monta kertaa puhuvan toistensa ohitse.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto