Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Vakavia kuvitelmia hupsuista maailmoista

Markku Soikkeli, 15.5.2003
Jyrki Siukonen: Muissa maailmoissa. Maapallon ulkopuolisten olentojen kulttuurihistoria s., Gaudeamus 2003

Vieraita, ihmiselämälle vihamielisiä paikkoja on helpompi kuvitella, jos paikkoihin sijoitetaan ihmisen kaltaisia olentoja. Mitä pimeämpiä ovat yöt, sitä houkuttavampaa on asuttaa pimeys hirviöillä ja nähdä tähdissä toisia maailmoja.

Tarinoita naapuriplaneettojen asukkaista on voitu käyttää yhtä lailla opetustarkoituksiin kuin esoteerisen tietämyksen välittämiseen. Muissa maailmoissa on Jyrki Siukosen lennokas johdatus näihin vakavissaan tehtyihin kuvitelmiin. Kirjan yhtenäisyyttä ja ainutlaatuisuutta lisäävät Siukosen suomennokset käyttämistään harvinaisista klassikkoteoksista.

Siukonen osoittaa, että kuvitelmissa toistuu aiheita, jotka ovat riippumattomia aikakauden filosofiasta. Matkoja vieraaseen maailmaan tehdään etenkin kertojan unessa ja opetukset välitetään monologin ja dialogin keinoin. Inhimillinen mielikuvitus on ylipäänsä niin rajallinen, että vieras maailma on helpompi asuttaa kuolleiden sieluilla ja korostaa ihmisen henkistä pienuutta fyysisen asuinpaikan mitättömyydellä.

Tähtitieteen ja runo-opin kohtaamisia on toki esitelty aiemminkin. Oppihistoriallista taustatietoa maa- ja ihmiskeskisen ajattelun murtumiseen voi lukea Raimo Lehden Tanssi auringon ympäri -teoksesta (1989). Lehti esittelee kopernikaanisen maailmankuvan kritiikkiä sekä tieteen että kaunokirjallisuuden puolelta, esimerkiksi aurinkomystiikan voittokulkua. Siukosen kirjalle läheisempi vertailukohde on Jari Koposen artikkelikokoelma Mielikuvituksen mestarit (2000). Siinä missä Koponen keskittyy 1600-1900-lukujen kuvitelmiin luonnontieteen käyttökelpoisuudesta, Siukosen huomio on taivaallisen panoraaman kaunokirjallisessa perinteessä ja mielikuvituksen rajoittuneisuudessa.

Mainitut kolme kirjaa täydentävät toisiaan: Lehti kuvaa varhaisen luonnontieteen muutokset, Koponen värikkäät henkilöhistoriat, ja Siukonen kertoo maailmankuvan laventumisen kaunokirjalliset juonteet. Lehden ja Koposen teokset ovat ensisijaisesti käsikirjoja, Siukosen historiikin taas lukaisee hurmioituneena parissa illassa. Tutkivan taiteilijan titteli on hänelle kunniaksi.

Siukonen on rajannut opettavaisen kaunokirjallisuuden antiikista 1700-luvulle sen perusteella, että esimerkkiteoksilla ei ole ollut vaikutusta aikansa tieteelliseen keskusteluun. Vakavien tiedemiesten kuten Johannes Keplerin ja Immanuel Kantin teoksissa on suoranaista hörhöilyä.

Siukonen osoittaa taivaskuvitelmille ymmärrystä kaunokirjallisena filosofiana. Pohdintoja inhimillisen elämän monimuotoisuudesta voitiin sijoittaa 1700-luvulle saakka vieraille planeetoille ilman, että lukijakunta arvaili teosten paikkaa fiktion ja faktan välimailla. Vasta 1700-luvun aikana vahvistuivat käsitykset kaunokirjallisuuden ja tieteen erillisistä alueista.

Satua, teologiaa ja tiedettä

USA:ssa ufobuumi puhkesi toisen maailmansodan jälkeen, mutta eurooppalaisen keskustelun ufomiehistä voi katsoa alkaneen jo Platonin ja Aristoteleen teksteistä. Platon esitti kaikkeuden perimmiltään aineettomaksi, joten taivaita oli helppoa asuttaa henkiolennoilla. Aristoteleen ja häntä edeltäneen Demokritoksen mukaan kosmos oli aineellinen ja toimi fysikaalisten lakien mukaan.

Roomalaisen Ciceron (106-43 eKr.) kaltainen ajattelija on voinut käyttää älyään perustellakseen, miksi spekulaatiot vieraan maailman olennoista ovat mielekkäitä: Jos meri olisi meille yhtä vieras kuin Kuu, emme siitäkään uskoisi, miten rikas se on elämältään. Cicero on kirjan ensimmäinen esimerkki platonilaisen ja kristillisen sieluopin yhdistäjästä ja taivaan asuttamisesta ihmistä muistuttavilla olennoilla.

Siukonen toteaa, että taivaallisten maailmojen järjestys oli yhä keskiajallakin riippuvainen Aristoteleen filosofiasta. Filosofi saattoi luokitella taivaan kehät ja elementit helpommin kuin luonnontieteilijä, jolla ei ollut vielä käytössään Galilein kaukoputkea eikä Kopernikuksen kritiikkiä. Kopernikaanista käännettä edelsi filosofinen käänne, maailmankuvan laveneminen.

Tähtitieteilijä Johannes Kepler (1571-1630) ei jäänyt fantisoinnissa jälkeen teologeista ja filosofeista. Keplerin kirjoittama unimatka on Siukosen mielestä ensimmäinen tieteiskuvitelma. Muutaman sivun mittaisessa tarinassa kuvataan Kuun asutusta ikään kuin silminnäkijän todistuksena. Tarinan kaksinkertainen kehyskertomus on omituinen kauhusatu, jossa Kepler uneksii lukevansa noidanpojan todistusta kuumatkasta. Näin kuvaillaan Kuun oloja Siukosen suomennoksessa:

”Privolvan [Maahan näkyvä osa Kuuta] olennoilla ei ole kiinteitä asuntoja eikä vakituista asuinpaikkaa. Yhden sikäläisen päivän kuluessa ne vyöryvät laumoina yli koko pallonpuoliskonsa, kukin luontonsa mukaisesti: yhdet käyttävät jalkojaan, jotka ovat pidemmät kuin meidän kameleillamme, toiset nousevat siivilleen, ja jotkut seuraavat virtaavaa vettä kelluen; tai mikäli useamman päivän odotus on tarpeen, ne ryömivät luoliinsa.”

Kehittyvä tähtitiede ja taantuva kirkollinen kuri rajoittivat sitä, mitä Kuuhun voitiin kuvitella. Keplerin ammatillinen ja henkinen työnjatkaja Athanasius Kircher (1602-1680) ennätti kirjoittaa oman kuvitelmansa juuri ennen kopernikaanista vallankumousta ja Maa-keskisen ajattelun kumoamista. Teologi Kircherin kuvitelmat edustavat emblemaattiseksi kutsuttua tulkintatraditiota, jossa kaikki olevainen tulkitaan kätkettyjen merkitysten tunnuskuviksi. Siukonen esittää, että tällaiset tulkinnat muodostavat hieman erillisen juonteen taivaskuvitelmissa, koska emblemaattinen kirjallisuus käsittelee kosmologian merkkejä ihmisessä, ei niinkään inhimillisen merkkejä taivaalla.

Voltaire tuo vieraat Maahan

Viime vuosina klassikkokäännökset ovat lisääntyneet hämmästyttävällä tavalla. Kyse on nuoren, klassisia kieliä taitavan sukupolven kasvamisesta osaksi kirjallisuusinstituutiota mutta ennen kaikkea valtion ja EU-rahoituksen suopeudesta käännöksille.

Valitettavasti valtio ei tunne samaa suopeutta lukijakunnan kehittämiseen, peruskoulutukseen ja kirjastojen toimintaan. Niinpä antiikin arvoteokset päätyvät hyllyihin pölyttymään.

Toisin on Siukosen teoksen laita. Se tarjoaa makupaloja useista kääntämättömistä teoksista, jotka erikoisen aiheen vuoksi jäisivät isolta yleisöltä suomeksikin lukematta mutta jotka yhtenäiseksi aihehistoriaksi liitettynä muodostavat yleisesti kiinnostavan kokonaisuuden.

Lisäksi kirjassa on aiheen tiivistävä käännös yhdestä keskeisestä tekstistä, Voltairen Mikromegas-kertomuksesta (1752). Sattumoisin kertomuksesta ehti ilmestyä toinen käännös, ennen kuin Siukonen sai oman kirjansa valmiiksi. Vertailu Marja Haapion suomennokseen (2002) osoittaa kääntäjien tehneen myös tulkintaa alkutekstin ja nykysuomen välillä. Seuraavassa on esimerkkinä ensin Siukosen ja sitten Haapion suomennos kohdasta, jossa nimihenkilö Mikromegas, Siriuksen lähettiläs, puhuttelee Maan tiedemiehiä:

”Oi älykkäät atomit, joissa ikuinen olento on halunnut tuoda julki näppäryytensä ja mahtinsa, epäilemättä te saatte pallollanne nauttia puhdasta iloa. Koska teillä on niin vähän materiaa ja niin paljon henkeä, teidän elämänne kuluu rakkaudessa ja mietiskelyssä, totisessa henkien elämässä.” (Siukonen)

”Oi te älykkäät atomit, joissa Jumala on mielinyt ilmaista taitonsa ja mahtinsa, ilonne tällä pallolla ovat varmaan sangen viattomat. Sillä koska teissä on vain hitunen ainetta ja tunnutte olevan pelkkää henkeä, vietätte varmaan elämänne rakastaen ja ajatellen, henkevien ihmisten aitoon tapaan.” (Haapio)

Siukosen käännös korostaa viileähköä (luonnon)tieteellistä ilmaisua, ja Haapio tulkitsee ikuisen olennon persoonalliseksi Jumalaksi. Toisaalta Haapion kieli tuntuu konkretisoivan sekä dialogia että Mikromegasin luonnetta.

Mikromegasin julistava ilmaisutapa johtuu siitä, että hän on tutkimassa Maata saturnuslaisen filosofin kanssa. Jättiläismäiset vieraat eivät ota uskoakseen planeetan älylliseen elämään, ennen kuin he poimivat Itämereltä luonnontieteilijöitä kuljettavan laivan. Keskustelu luonnontieteilijöiden kanssa saa vieraat oivaltamaan, että elämä on yhtä monimuotoista kaikissa fyysisissä mittasuhteissa.

Voltaire on suunnannut kertojan katseen taivaalta alas ja tehnyt Maasta kaikkeuden omituisimman planeetan. Utopioiden perinteessä tämä ei ole sinänsä poikkeuksellista, kun kyseessä on tarina, jossa kirjoittajan kotimaa ja utopia ovat rinnatuksin. Vieraan maailman väelle kotimaata kuvaillaan siten, että oman kotimaan erityisyydet esitetään tyypillisinä koko ihmiskunnalle.

Siukonen päättelee historiikkinsa 1700-luvulle tehden vielä pienen tiivistelmän modernin ajan taivaskuvitelmista. Lähemmäksi nykypäivää ei kannata tulla, koska tähtitieteen paljastukset siirtävät ”värikkäät mutta vakavat” kuvitelmat kaunokirjallisuuden asiaksi.

Muutos koskee laajemminkin utopiaperinnettä. 1800-luvun puolivälissä utopistinen kirjallisuus kääntyi tarkastelemaan kulttuurin sisäistä muutosta, utopiaa kun ei voitu löytää enää sivilisaation ulkopuolelta tai rajoilta. Tropiikkiin tai Marsiin sijoitettu elämäntapa olivat enää oman historiamme, kadotetun menneisyyden ja luvatun tulevaisuuden kuvajaisia.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto