Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Maailma, jonka surrealisti lunasti

Markku Soikkeli, 21.9.2003
Jyrki Vainonen: Mykkä jumala s., Loki-Kirjat 2003

Kahden novellikokoelman ja useiden suomennostöiden jälkeen Jyrki Vainonen on julkaissut pienoisromaanin Mykkä jumala. Vaikka kirjan nimi kalskahtaa Lovecraftin tai Howardin kauhufantasialta, sen tyyli on velmuilevan moderni, välillä ylinokkela ja sivistyneen kuivakas.

Mykkä jumala on kuin ilkikurinen mutta vakavasti kerrottu versio Carlos Castanedan shamanistisista hippiromaaneista. Harhaisen Meksikon sijalla on mytoeurooppalainen laakso, kotkan sijalla naakat ja oppaan puuttuessa kertojan on löydettävä jumala itsestään.

Omien kirjallisten töidensä lisäksi Vainonen on opettaja ja kirjallisuudentutkija. Mykän jumalan kuivakkuus ja sulkeutuneisuus ei kuitenkaan johdu oppineisuuden lastista vaan tyylilajista. Tässä kertomuksessa komiikka perustuu totisesti kerrotuille ihmeille, erotiikka henkilöiden keskinäiselle pelolle ja jännitys kertojan intiimille puheensävylle. Nämä Vainoselle ominaiset äänensävyt eivät kannattele romaanin mittaista tarinaa siten kuin novelleja.

Saatana saapuu dadalandiaan

Vainosen novellit ja romaani ovat lähestyttävyytensä vaikeudessa kiehtovia: tuntuu, etten ole lähelläkään sitä lukijaa jota, kirjailija on yleisökseen ajatellut.

Vakuuttaakseen lukijat tyylinsä surrealistisuudesta Vainonen on varmuuden maksimoimiseksi nimennyt maailmansa André Bretonin mukaan Bretoniaksi ja kertojansa Andreksi. Tämä laaksoksi suljettu maailma on eräänlainen metafiktiivinen leikkipuisto, jossa viittaukset nimeltä tunnettuihin surrealisteihin, kuten Philippe Soupault tai (surrealistien esikuva) Isidore Ducasse, voivat olla tarkoituksellisia, tai sitten ei.

Andre tekee matkaa syrjäiseen Bretoniaan, koska hänen on tarkoitus selvittää kuolleen isänsä salaisuudet. Matkalla Andre kohtaa erilaisia oppaita, jotka johdattelevat häntä luottamaan havaintojen sijaan sisäiseen tietämykseen. ”Riittää kun uskot”, toteaa dadalandiaan vievä lautturi.

Minäkertojan vakavalla äänellä kerrotaan yhtä tarkasti lasipurkkeihin säilötyistä lintujen äänistä kuin Bretonian odottamasta naakkajumalasta. Bretonian laakso on kauhutarinalle tyypillinen, menneisyyteensä tuijottava kyläyhteisö, jonka synkimmät salaisuudet paljastuvat sankarille asukkaiden luottamuksen pettämisellä.

Reaalisen ja surreaalisen rajalla tarina etenee enimmäkseen hillityin havainnoin, ja vain eroottisimmissa kohtauksissa maailma ryöpsähtää ajatusvirraksi: Andre napsii huumesieniä laajentaakseen tajuntansa ja päästäkseen lähemmäksi laakson naispuolista shamaania.

Andren isä on huijannut Bretonian asukkaita esiintymällä näiden odottamana jumalana. Pojan tehtävä on saada selville totuus sekä isästä että Bretoniasta, mutta samalla hän tulee toteuttaneeksi isänsä tehtävän. Vaikka hän toisaalta antaa konkreettisen selityksen Bretonian naakkauskonnolle, hän toisaalta tuo laaksolle sen ansaitseman julman jumaluuden.

Maaginen surrealismi

Sanojen taikuus on nimeämisen taikuutta. Kirjallinen surrealismi on pohjimmiltaan tätä uudelleen nimeämisen taikuutta. Bretonian kaltaista maailmaa kuvataan siten, että jokaisella henkilöllä voi olla oma metafyysinen järjestelmänsä ja sisäistarinoissa uskomukset kilpailevat uskonnon asemasta. Kirjallisessa surrealismissa ainoa maailman yhtenäiseksi tekevä auktoriteetti on kertoja, joka saa lukijan luottamaan siihen, että myytit ja populaari kuvasto ovat yhtä olennaisia.

Fantasiallisuutensa ja synkkyytensä puolesta Vainosen novelleja on rinnastettu Maarit Verrosen tarinoihin. Heidän kirjojensa erot ovat kyllä yhtä selviä kuin yhtymäkohtansa satu- ja myyttiperinteeseen. Vainonen tuntuu rakentavan tarinaa myyttisen ympäristön eikä henkistyneiden sankareiden ehdoilla kuten yksilön erehtymättömyydestä fantisoiva Verronen.

Synkkiä ovat molempien kirjat, mutta siinä missä Maarit Verronen vaatii selitystä uhrien kärsimykselle, on Jyrki Vainonen kiinnostuneempi sadistin yleisöstä, sen reaktioista. Verrosella sankarit saapuvat kuin toisesta todellisuudesta meidän maailmaamme, Vainosella todellisuus on yksi ja yhtenäinen kuin myyttisen tarinan litistetty maailma, jossa suvun kohtalo on kirjoitettu maaperään, vuorten ja laaksojen mahdollisiin polkuihin.

Bretoniassa ne, jotka yrittävät selittää maailmaansa tieteellisen analyyttisesti, tuottavat niin omituisia dokumentteja, että ne vain eksyttävät totuuden etsijää. Kun laakson kaikki lapset ovat kuolleet salaperäiseen tautiin, nämä on valokuvattu alastomina ja nimettöminä albumiksi. Ilmeisesti jumalana esiintyminen on erottanut myytit ja tiedon kauaksi toisistaan.

Vainosen kuvaamassa maailmassa sankaruus on taiteellista masokismia ja sadismia. Päähenkilö Andren isä on ollut kiertävä näyttelijä Maldoro, joka on esittänyt Vimmaa toverinsa Äänen rinnalla. Taiteilijapari on omistautunut työlleen perinpohjaisesti: he ovat välittäneet äänen ja vimman yleisönsä koettavaksi, tehneet käsitteet absoluuttisesti läsnäoleviksi.

André Bretonin martyrologia

Vainosen kuvaama Bretonia on myyttinen paikka elämän ja unohduksen välimailla. Kylämiljöötä myöten se on miltei paikannettavissa, ja kuitenkin se on arvaamattomuudessaan ja julmuudessaan hyvin erityinen, fiktiota fiktiosta.

Päähenkilö Andre on eräänlainen demoninen järjestävä voima, joka saapuu Bretoniaan jumalaksi, antaa elämänsä todistaakseen kaiken toistuvuuden. Sikäli kuin tarinaa lukee innoittuneena, aiemman kirjallisuuden päälle rakennettuna allegoriana, siitä voisi huvittua André Bretonin martyrologiana.

Parivaljakko ”Ääni & Vimma” voi viitata summittaisesti William Faulknerin samannimiseen romaaniin, samoin ”Maldoro” Comte de Lautréamontin kolme vuotta sitten suomennettuun teokseen Maldororin laulut (1869), jossa siinäkin keskushenkilö edustaa demonisten voimien lähettilästä.

Millainen on oppineisuudessaan viitseliäs lukija, joka tarinan ohella antautuu kerronnan lumoihin? Ehkä pitäisi olla surrealismille vihkiytynyt päästäkseen selville, kuinka monet Vainosen kirjan viittauksista ovat merkityksellisiä – mikä dadan ja surrealismin yhteydessä olisi mieletön lähtökohta. Vainonen tulkitsee kirjalliset myytit tyhjäksi ja samalla herättää ne uudelleen eloon. Esimerkiksi kirjan aloittava ja sulkeva eeppinen kuva jäätyneessä järvessä makaavista kuolleista voisi olla laina Danten helvetinnäkymistä.

Itse pidin enemmän tarinasta kuin tyylistä. Harvinaisuushan tämä romaani on kotimaisen kirjallisuuden ja etenkin fantasian joukossa, mutta Vainosen novelleihin verrattuna se tuntui kirjailijan henkilökohtaiselta kunnianosoitukselta esikuvilleen.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto