Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Sadun angstia ja piilotajunnan aatelistoa

Arto Virtanen, 9.9.2009
Jyrki Vainonen: Tornit s., Tammi 2009

Jyrki Vainonen lähtee uudessa romaanissaan niin uskomattomasta tilanteesta liikkeelle, että lukijalta vaaditaan sekä uskoa että rohkeutta jatkaa lukemistaan. Arvaan, että moni tolstoilainen kirjallisuusentusiasti paiskaa kirjan kannet kiinni, jotteivät sen fantastiset näyt pääsisi leviämään arvaamattoman laajalle; pelkkää satua, ei totta edes sideaineeksi.

Aivan aluksi kirjan kertojaminä Henrik nimittäin pilkkoo äitinsä ja hautaa palaset pihamaalle. Toisin teki Lemminkäisen äiti pojalleen. Mutta Henrikin äiti on ollut ennustaja, jolla on ollut tulevaisuuksiin näkemisen lahja, ja Henrik uskoo perivänsä tämän lahjan vain täyttämällä äitinsä toiveen.

Toisaalta meillä ei ole Henrikin äidin toiveistakaan muuta tietoa kuin Henrikin vakuuttelut; ehkä koko todellisuutta ei muualla olekaan kuin Henrikin pään sisällä. Ja tuskin poika on ehtinyt toteuttaa äitinsä tahdon, kun kaatosateet ja tulva ottavat valtaansa maankolkan ja maanalainen mutavelli lähtee liikuttelemaan tietäjä-äidin ruumiinosia tajuttomalla tavalla. Pääsemme seuraamaan omituista matkaa yhä syvempiin halun, toiveen, kauhun ja muodonmuutosten kerroksiin.

Henrik tutustuu kummallisiin kaupunkeihin ja valtakuntiin, joihin hän tuntuu matkaavan puoliksi unen, puoliksi sadun ajoneuvoilla. Hän esimerkiksi rantautuu Bernrenin saarelle, joka on lähempänä paratiisikuvitelman toteutusta kuin mikään muu mahdollinen maanpäällinen paikka: siellä voi nimittäin nauttia synnittömästä ja ristiriidattomasta, vapaalle seksuaaliselle mielikuvitukselle pyhitetystä seksistä sitä tarkoitusta varten jalostettujen amoreiden kanssa.

Amorit edustavat kasvikuntaa, mutta vastaavat perfektionistisina orjina omistajiensa lihallisiin impulsseihin. He ovat ihmisen syvistä toiveista uutettuja hiukan samaan tapaan kuin Stanislaw Lemin Solariksessa avaruusaseman oudot vieraat. He ovat pitkän kehittelyn tulos ja vikaan menneet yksilöt palvelevat pelloilla jonkinlaisina rujoina zombeina tai elävinä kuolleina; heidän ulosteensa on maan ravintoa.

Jos paratiisi on olemassa, inhimillinen epätäydellisyys onnistuu sen kuitenkin särkemään. Bernrenissäkin käy niin, että Henrik, sen sijaan että naisi, erehtyy rakastelemaan amoreidensa kanssa; sen sijaan että tyytyisi pitämään hauskaa, hän kiintyy. Eli hän on hiukan samanlainen kuin Ray Bradburyn Fahrenheit 451:n kerettiläinen palosotilas, joka palveltuaan aikansa uskollisesti lakkaa polttamasta talojen piilotajuisista loukoista löydettyjä kirjoja ja kiinnostuu niistä lukemiseen asti.

Joten Henrikilläkin on edessään maanpako ja haaksirikko Won monarkiselle satusaarelle, jonne hän tulee surkeana ja näännyksissä. Siellä häntä odottaa prinsessa, sopivalla tavalla rujo ja muotopuoli, mutta selässään niin kauniit silmät, että niitä sopii salaa ihailla, kun hän käy kuutamouinnilla.

Sadun maailmoihin, fantasiaan, naivismiin

Jyrki Vainonen kuljettaa lukijaansa näkymättömien ovien kautta piilotajuisesta sadun maailmoihin, surrealismista fantasiaan ja unista silkkaan naivismiin, ja ainoa mikä tässä hämärässä ja normittomassa tuntuu varmalta, on se, että maasto pysyy alusta loppuun tasaisen pakanallisena, primitiivisen animistisena.

Lopultakin Henrik on käynyt kaukana mutta päässyt tuskin askeltakaan eteenpäin. Hän joutuu kohtaamaan kaiken, mistä hänen mielikuvituksensa on houkutellut hänet pakenemaan, myös varhain kuolleen siskonsa arvoituksen ja kuulemaan äitinsä pilkallista ääntä kaikkialta.

Tornit on vaativa ja rikas mutta myös uuvuttava ja paljossa ärsyttäväkin kirja. En oikein ikinä päässyt perille idealisaation ja tiedostamattoman liitosta tässä kirjassa. Varhain kuollut Ole Kandelin teki 1950-luvun taitteessa maalauksia, vieläpä melkoisen määrän, joissa oli samanlaista romantisoidun linnahämärän ja tempoilevan surrealismin ristiriitaa; Kandelin oli omaksunut Giorgio de Chiricolta kuvakielen aineksia, muttei päässyt tai jaksanut valloittaa metafyysisen maalauksen selkeää kirkkautta.

Vainonenkin vie pitkälle, mutta jäin hiukan ahdistuneena miettimään, miten lukija pääsisi perille saakka. Tulkitsemalla puhki sellaista mikä tuntuu väistelevän tulkintoja, vai hyväksymällä sen, että hän on joka tapauksessa perillä kaiken aikaa, tiedostipa tai ei? Vainosen lauseessa on sadunomaisen kerronnan kauneutta, mutta se ei varsinaisesti ole kielen kauneutta. Kieli on jäykkää, aneemista ja reumaattisesti kipuilevaa, eikä siinä ole sitä vapautuneisuutta, jota kirjan fantasia itseriittoisuudessaan vakuuttelee.

Mutta riippumatta siitä, miten paljon tai vähän kirjasta pidin, se on hurjan mielenkiintoinen sukellus syvempiin vesiin ja oudompia katiskoja kokemaan. Vainosen mielikuvitus panee ajatuksen juoksemaan.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto