Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Salaisuuksia lapsen silmin Neuvostoajan Virossa

Kirsi Laitila, 6.6.2019
Kai Aareleid: Korttitalo 333 s., S&S 2018 Kääntäjä(t): Outi Hytönen

Kai Aareleid (s. 1972 Tartto) on suomessakin opiskellut kirjailija ja kääntäjä, joka sai Viron Vuoden kirjailija -palkinnon toisesta romaanistaan Korttitalo. Teoksen tarina saa alkunsa, kun kirjan päähenkilö Tiina huomaa kesäkotiin saapuessaan, että talo on pengottu ylösalaisin. Kodista on viety isän muotokuva, ja taulun jättämä aukko seinällä saa Tiinan palaamaan lapsuuden kipeisiin muistoihin.

Korttitalon lukeminen on samalla matka Viroon ja virolaiseen kirjallisuuteen.

Tiina on Ungerin perheen ainoa lapsi, ja suurin osa teoksesta sijoittuu Tiinan lapsuus- ja nuoruusvuosiin Tartossa. Erilaiset salaisuudet varjostavat perheen elämää, mutta yhtä lailla vaikeneminen ja salailu koskettaa koko virolaista yhteiskuntaa. Ungereiden tarinan kautta avautuukin näkymä Neuvostoajan Viroon 1940-luvulta 1960-luvun alkuun.

Tarttuessani romaaniin tajuan, että minulla on kirjallisuudentuntemuksessa Viron kokoinen aukko.  Korttitalo on ensimmäinen virolainen kirja, jonka luen, ja teokseen syventyessäni huomaan, että myös maan historian tuntemuksessa on parannettavaa. Niinpä Korttitalon lukeminen on samalla matka Viroon ja virolaiseen kirjallisuuteen.

Lapsen tarkka katse

Korttitalon alku tuntuu sekavalta mutta samaan aikaan koukuttavalta. Ensimmäisissä luvuissa pompitaan vuosikymmenestä toiseen ja tarinaa kerrotaan useiden eri henkilöiden näkökulmasta. Ihmettelen irrallisten tapahtumien ja hahmojen yhteyttä toisiinsa, mutta silti tarina pitää minut otteessaan. Alun polveilevuus kääntyy voitoksi, kun luen kirjaa kiivaasti eteenpäin, jotta pääsisin tarinaan nopeasti kiinni.

Hiljalleen teos tasaantuu aikajärjestyksessä eteneväksi tarinaksi, jota kerrotaan pääasiassa Tiinan näkökulmasta. Ihastun lapsen viattomaan mutta vilpittömän uteliaaseen tapaan tarkastella maailmaa. Kun naapurin Ida huokailee ja kertoo sen tekevän ihmiselle hyvää, yrittää Tiinakin huokaista: ”Tekee tosiaan hyvää. Mutta tylsää on silti.” (s. 105)

Lapsen tarkat silmät näkevät myös sellaista, mikä aikuisilta jää huomaamatta. Tiina saa selville sellaisiakin salaisuuksia, jotka äiti ja isä onnistuvat pitämään toisiltaan pimennossa. Erityisesti Tiinan ja hänen isänsä suhteella on teoksessa keskeinen rooli, ja Korttitaloa lukiessani vaikutuin Aareleidin kyvystä kuvata ihmissuhteiden monia eri puolia ­­– Tiinan ja isän suhde on lämmin, mutta samaan aikaan omien ongelmien salailu tekee isästä etäisen ja hankalasti lähestyttävän hahmon.

”Tiinaa harmittaa isän puolesta. Hän haluaisi auttaa, lohduttaa isää jotenkin, saada hänet nauramaan, ja kuitenkin hän on sohvan nurkassa hiirenhiljaa, sillä siitä isä pitää eniten. Joskus hellänä hetkenään Peeter on silittänyt hänen päätään ja huokaissut: ”Kyllä sinä olet viisas lapsi! Sinä olet niin hiljainen! Niin hiljainen, niin.” (s. 69)

Kemiaa dialogeissa

Peeterin mielestä hiljaisuus siis merkitsee viisautta, ja hänen näkemyksensä kytkeytyy vahvasti Neuvostovirolaiseen yhteiskuntaan. Raamatut on pidettävä piilossa, uhkapelit pelattava salassa ja vain tiettyä aatetta kannattavat mielipiteet ovat sallittuja.

Viron historiaa käsitellään teoksessa kiinnostavalla tavalla, mutta paikoin joudun myöntämään oman tietämättömyyteni. Maan poliittista tilannetta tai sodan vaikutusta yhteiskuntaan ei selitetä teoksessa lainkaan, ja lukijan on tehtävä rivien välistä omat päätelmänsä. Tietämättömyys ei varsinaisesti häiritse lukukokemusta, mutta paremmilla taustatiedoilla kirjasta voisi saada vielä enemmän irti.

En ole aikoihin lukenut teosta, jossa henkilöhahmot olisivat olleet yhtä kiinnostavia tai jossa ihmissuhteita olisi kuvattu yhtä kouriintuntuvalla tavalla.

Tiinan kasvaessa teoksessa keskitytään isäsuhteen ohella Tiinan ja vironvenäläisen Vovan ystävyyteen. Kaverukset tutustuvat koulujen välisessä ystävyystapaamisessa, jonka tarkoituksena on päästä eroon virolaisten ja vironvenäläisten välisistä ennakkoluuloista. Muut oppilaat pysyttelevät omissa ryhmissään, mutta Tiinan ja Vovan välille muodostuu yhteys. Kaverusten välinen kemia on lähes käsin kosketeltavaa, ja erityisen hyvin se nousee esiin teoksen dialogeissa:

”– Tärkeintä on, että he [isä ja äiti] ovat onnellisia. Uudessa elämässään, Tiina toistaa.
Poika nyökkää.
– Entä ovatko he?
– Luulen niin. Ainakin yrittävät.
– Mutta entä sinä?
– Mitä minusta?
– Miten sinun laitasi on?
– Minulla on kaikki hyvin, Vova. Minulla on niin hauskaa sinun kanssasi.” (s. 222)

Dialogit ovatkin yksi teoksen vahvuuksista. Lyhyissä repliikeissä on kaikki tarvittava, ja niin henkilöiden luonteenpiirteet kuin tunnetilatkin käyvät niistä selkeästi ilmi. Aareleidin kieli on kauttaaltaan kaunista, ja teoksen kääntäjän Outi Hytösen suomennos on nautinnollista luettavaa. Repliikit on käännetty luonnolliseksi ja vaivattomaksi puheeksi, eikä tekstiin ole jäänyt viron kielen rakenteita tai epäselvyyksiä. Hytönen onkin selvästi nähnyt vaivaa suomennoksen eteen.

Paikka kirjahyllyssä

Korttitalosta on kirjoitettu useissa kirjallisuusblogeissa, mutta sanomalehdissä teos on saanut yllättävän vähän huomiota. Aihepiiriltään ja tyyliltään Korttitalo muistuttaa monia kotimaisia teoksia, ja sillä olisi varmasti paikkansa monissa suomalaisissakin kirjahyllyissä. Aareleidia olisi houkuttelevaa verrata Sofi Oksaseen, mutta tapahtumamaan lisäksi kirjoilla ei ole kovinkaan paljon yhteistä. Sen sijaan teos muistuttaa minua Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksestä, sillä teosten tunnelmassa ja tavoissa kuvata erilaisia ihmiskohtaloita on paljon samankaltaisuuksia.

Minussa Korttitalo herätti ristiriitaisia tunteita. En ole aikoihin lukenut teosta, jossa henkilöhahmot olisivat olleet yhtä kiinnostavia tai jossa ihmissuhteita olisi kuvattu yhtä kouriintuntuvalla tavalla. Silti kirjan päätyttyä minua vaivasi pienoinen pettymys, enkä voi olla ajattelematta, että kirjassa olisi ollut aineksia vielä enempään. Nyt jotkin kirjan osat jäävät irtonaisiksi, ja teoksen loppu tuntuu hiukan ponnettomalta. Pienellä viilauksella teoksesta olisi saanut vielä eheämmän kokonaisuuden.

Jään odottamaan mielenkiinnolla Aareleidin tulevia teoksia, ja Korttitalo sai minut kiinnostumaan laajemminkin virolaisesta kirjallisuudesta. Maan 100-vuotisjuhla on lisännyt maan kirjallisuuden näkyvyyttä Suomessa jonkin verran, ja toivon, että sama trendi jatkuu edelleen.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto