Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Onnen hetkiä ja parahduksia

Jukka Airio, 19.1.2003
Kai Nieminen: Lopullinen totuus. Kaikesta s., Tammi 2002

Kai Niemisen 14. runokokoelmalla on komealta kalskahtava nimi. Helposti luulisi, että tuollainen voi olla viritetty vain ironian taajuudelle, kannattaa kuitenkin kuunnella tarkemmin. Runoilija uskoo kyllä totuuteen, jopa lopulliseen ja jopa kaikesta. Kyse ei kuitenkaan ole arvokkaista opinkappaleista tai ideologioista vaan onnellisen oivalluksen hetkistä, jotka syntyvät, jos ovat syntyäkseen, luonnosta, rakkaudesta, runoudesta ja kauneudesta. Ei runoilija silti ole kääntänyt selkäänsä tämän ihmisten maailman vääryyksille ja narrimaisuuksille. Ne kirvoittavat hänen kynästään äkeitäkin säkeitä, ”runon näköisiä parahduksia ”.

Niemisen edellinen, viisi vuotta sitten ilmestynyt kokoelma Vakavia runoja sisälsi selvästi enemmän poleemista ainesta kuin uusin kokelma. Yhteiskunnallisia ristiriitoja ja epäviihtymystä kommentoivat runot, joita toki on aiemmissakin teoksissa, olivat sen keskeinen sisältö. Lopullinen totuus. Kaikesta on sävyltään astetta hillitympi, aiheiltaan laveampi; rivien välinen hiljaisuuskin pääsee paremmin ääneen.

Ei niinkään runon minä vaan sinä näyttäytyy monien runojen tärkeänä elementtinä. Sarjassa ’Sinulle on 6 viestiä’ ja jaksossa ’Anteeksi, kuka kysyy?’ pohditaan runon välittymisen ja kommunikaation ongelmaa. Sinä ei ole yksiselitteisesti kuvattu vaan myös arvoituksellinen hahmo. Sen parempi runolle. Yhteisöllisen kritiikin särmä erottuu. Ehkä sinuus on jäänyt minuuden varjoon. Nieminen kirjoittaa useammassakin runossa ”sinuuden menettämisestä”.

Tyylit ja teemat vaihtelevat kokoelmassa sulavasti. Nieminen käyttää eri äänensävyjä ja rakenteita. On kolmi- ja nelirivejä, proosarunoja, faabeleita. On ironiaa, huumoria, onnellisia lauluja ja niitä parahduksia. Jaksossa ’Manauksia’ Nieminen lähestyy runoilijakollegoja aikojen takaa. Bertolt Brechtin kuuluisien runojen ajantasaistetut muunnelmat ovat viiltävän vaikuttavia.

Monet runot jäävät resonoimaan lukijan mielessä. Se luo uskoa tähänkin säkeeseen: ”Siksi kauneus ei koskaan tuhoudu, että sen lahjoittaminen on halvempaa kuin sen tuhoaminen.” Runossa ’Aikakone’ haitarinsoittajan mielenmatka musiikillisen muistin kerroksien läpi lopulta pärekoriin äidin äänen äärelle, kehtolauluun ja uneen, on kuvattu huimalla virtuositeetilla. Kukaan tuskin voi unohtaa nimirunon kissaa, joka aamuvarhaisella pihanurmella, kysymättä kerrottuaan lopullisen totuuden, kaikesta ”haukottelee, nousee, kiertää minut kaukaa / lähtee häntä pystyssä kohti tunkiota … ”.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto