Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Tervetuloa peremmälle!

Helena Rintala, 24.3.2005
Kai Nieminen: Perimmäisten kysymysten äärellä s., Tammi 2004

Mitä yhteistä on metsähiirellä, huonotapaisella runoilijalla ja perimmäisellä kysymyksellä? Jos et tiedä, kurkista oven taakse. Tosin kannattaa varautua siihen, että ne yrittävät livahtaa sisään oven raosta koputtamatta ja lupaa kysymättä. Hiirestä ja runoilijasta pääsee vielä eroon panemalla oven vähän äkkiä kiinni, mutta perimmäinen kysymys on hankalampi tapaus. Sitä on melkein mahdoton käännyttää. Siksi suosittelenkin seuraavaa: kutsu sisään koko seurue ja pyydä peremmälle. Huonotapainen runoilija luultavasti ”on joku joka väittää nimensä olevan ”Kai Nieminen”, ja kukaties hänellä on kainalossaan viidestoista kokoelma Perimmäisten kysymysten äärellä.

Yllätysvieraat voi istuttaa vaikka keittiön pöydän ääreen. Ehkä kaapista löytyy sen verran leipää, että sitä riittää tarjottavaksi. Otatteko leivän päälle sardiineja vai juustoa, kyselet jääkaapin ovella. Hiiri vikisee haluavansa juustoa, totta kai. Runoilija sen sijaan heittäytyy näsäviisaaksi: ”Panenko leivän päälle sardiineja vai juustoa? (juusto lisää kolesterolia, sardiineissa on liikaa suolaa) syönkö silkkaa leipää? Jos poltan piipullisen, minun ei ole nälkä enkä syö mitään, en liho, en saa infarktia, mutta alan yskiä – kumpi on väärempi kuolema, infarkti vai syöpä?”

Tervetuloa perimmäisten kysymysten äärelle, hihkaisee perimmäinen kysymys mutustellen tyytyväisen näköisenä omaa leipäpalaansa.

Runon maestro Kai Nieminen on tullut jälleen kerran. Turhaan emme ole rukoilleet: Runoilija meidän, joka olet kirjoituspöydällä tai pöydän alla, anna meille tänäkin päivänä meidän jokapäiväinen leivänpäällisemme ja kysymyksemme.

Nieminen ei kerta kaikkiaan viihdy pöytälaatikossa. Siellä ei pysty hengittämään. Sinne voi tukehtua. Hengittäminen onkin uusimman kokoelman avainsanoja. Tarkempia hengitysohjeita saa pienestä elämäntaito-oppaasta: ”herättyäsi muista hengittää / herättyäsi muista hengittää syvään / herättyäsi muista hengittää syvään sisään / hengitä sisään, ulos, sisään, ulos, sisään / hengitä syvään”. Ehkä tässä hengittämisessä on kaikua ja haikua siitä japanilaisesta kulttuurista ja itämaisesta ajattelusta, johon Nieminen on perehtynyt. Hengityksen luonnollisen kulun harjoitteleminen kuuluu siihen olennaisena osana.

Niemisen teksti on yhtä luontevaa kuin hengittäminen. Voisi melkein sanoa että yhtä pakotonta. Se juuri tekee Niemisestä mestarin: tiedostetun ja tiedostamattoman välillä vallitsee harmonia. Hän on tekniikan yläpuolella; taito on muuttunut taiteeksi, joka ei ole taidetta taiteen vuoksi.

Tämä ei silti tarkoita, että hengitys olisi tasaista läpi kokoelman, päinvastoin. Ensimmäinen sisäänhenkäisy on erityisen pitkä, syvä ja ahne. Runoilija käy käsiksi elämän perimmäisiin kysymyksiin filosofisen tarmokkaasti, jopa analyyttisesti. Hetken päästä leijutaan irrationaalisesti jo ihan muualla. Faabeleiden kirjoittaja on puhaltanut ilmaa satusiipiensä alle: ”Onni tuli tähän maailmaan hieman hengästyneenä, mutta maailma ei ollut valmis niin nopeaan valaistumiseen: hänet pantiin hengityskoneeseen vetämään henkeä.”

Ironisia imperatiiveja

Hulvattomin hönkäisy on ehdottomasti ”Pieni elämäntaito-opas”. Ironiseen sävyyn laaditut imperatiivit saavat lukijan hytkymään sisäisesti niin, että keuhkot vinkuvat. Tuskin Nieminen on itsekään kovin paljon jännittänyt vatsaa ja pidätellyt henkeä näitä kirjoittaessaan.

Sanojen ja ajatusten kiertokulku päättyy lyyriseen ja levolliseen huokaisuun luonnon inspiroimana. Juuri tätä ennen ukki on lausunut lapsenlapselleen Emmille: ”sinulle voin tämän tunnustaa: / olen karannut tänne lapsuudesta, / tekeytynyt tämmöiseksi ukoksi / älä kerro kenellekään”. Lapsi on hänelle suuri opettaja ja herkistäjä, mutta kokonaisuuden kannalta kyseinen karkumatka jää hieman irrallisen oloiseksi.

Hengittämistä suurempi teema Niemisellä on hengissä pysyminen. Runoilija sanoo: ”minä kirjoitan henkeni hädässä”. Kyse ei ole pelkästään tästä kokoelmasta vaan kirjoittamisesta yleensä. Kun lukee hänen tekstiään, vetää yhtäsuuruusmerkin elämisen ja kirjoittamisen välille. Samalla kirjoittaminen ja ajatteleminen eli mielenliikkeet ovat synonyymejä. Toisin sanoen kuolema merkitsee ajattelemisen lakkaamista ja unohtamista.

Tämä tuo mieleen Jorge Semprunin teoksen Kirjoittaminen tai elämä(suom. Irma Koistinen, Like 2000), jossa keskitysleirin kauhut kokenut kirjailija puolestaan rinnastaa kirjoittamisen ja kuoleman. Näennäisestä ristiriitaisuudesta huolimatta kyse on samasta kirjoittamisen kipinästä ja elämän liekistä. Nieminen parahtaa sen tällä kertaa sanoin: ”En osaa elää” ja toistamiseen myöhemmin: ”En vieläkään osaa elää”. Kirjoitettu kirja on hänen mukaansa tästä hyvä todistuskappale. Lopullisen totuuden löytänyt ihminen osaa elää, eikä hänellä ole tarvetta kirjoittaa. Toisin sanoen merkityksellistä on etsiminen ja ajatteleminen eli kirjoittaminen aina uudestaan ja uudestaan. ”Etsin sanaa, jolla selittäisin kaiken tämän, itselleni, olen etsinyt sitä yli 53 vuotta.” Kulunut sanonta sana hallussa avautuu tässä yhteydessä yllätyksellisenä paradoksina: kirjoittaminen välineenä on hallinnassa mutta sen sisältö ei ole (eikä pidäkään olla).

Kun Nieminen tunnustaa kykenemättömyytensä elää nimenomaan kaksi kertaa, kyse on tuskin pelkästä sattumasta. Kolmannen kieltäytymisen jälkeen saattaisi kiekaista kukko kohtalokkaasti. Kyse onkin runoilijan mukaan siitä, että ”olen elämän väline vaikken osaa elää, elämä kyllä osaa”. Samaan hengenvetoon tai yskänpuuskaan piipullisen polttamisen jälkeen hän luopuu minuutensa entisistä rajoista ja liukenee kaikkeuteen. Tämä ääretön kaikkeus ja yhteinen tietoisuus yhdistää kaikki olennot hiekanjyvästä supertietokoneeseen. Myös ajan rajat ylittyvät: ”yksi, siinä yhdessä elävät ja kuolleet, menneet ja tulevat, yhdessä, / yhtenä, ameeba ahven etana varpunen orava”.

Länsimaiseen yksilökeskeisyyteen tottuneelle tällainen itämaiselle filosofialle ominainen monismi voi vaatia vähän sulattelua. Ei ole jyrkkää rajaa ruumiin ja hengen, aineellisen luonnon ja kulttuurin sen koommin kuin eläinten ja ihmisten välillä. Itseäni jää vain hieman vaivaamaan, miten esimerkiksi hiekanjyvän kokema kauhu perimmäisten kysymysten äärellä ilmenee. Kun ymmärtäisikin sitä hiekanjyvän kieltä ja lauseoppia.

Palatessamme lopuksi vielä oven taakse ja maestron kirjoituspöydälle oivallamme, miten seurallinen ja dialogiin hakeutuva runoilijamme on. Kirjoittaessaan hän kuulee lukijan äänen ja keskustelee mielellään tämän kanssa. Kirjoituspöydässäkin on se hyvä puoli, että Nieminen kääntää sitä tarpeen tullen eri ilmansuuntiin tai vaikka ylösalaisin. Se on sitä kiertokulkua parhaimmillaan. Ei paikalleen juuttunut äänilevy, joka toistaa itseään, vaan uuden ja vanhan vuoropuhelua.

Niin yksinkertaiselta ja helpolta kuin tämä samsara kuulostaakin, kokee Nieminen harteillaan saman taakan ja kirouksen kuin Sisyfos, johon yhdessä runossa viittaakin. ”Minun on kirjoitettava tämä taas kerran, sinun luettava.” Tarun mukaanhan Sisyfoksen rangaistus oli se, että hän joutui vierittämään lohkareen vuoren huipulle. Ylhäälle päästyään ote heltiää, ja lohkare vierii alas laaksoon. Kiven vierittäminen on aloitettava uudestaan. Sama on runoilijalla; työ ei lopu koskaan.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto