Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Maijun baari on suljettu

Putte Wilhelmsson, 6.4.2011
Kaiho Nieminen: Hännikäisen tapaus 264 s., WSOY 2010

Heti Hännikäisen tapauksen toisessa luvussa kirjailija lyö keittiön pöytään leivän ja piimään, ikään kuin nostaisi keksisormea niille, joille keittiö, leipä ja piimä ovat vanhakantaisen realismin synonyymeja – elleivät peräti kirosanoja.

Muutoin mennään modernimmasta kirjallisuudesta tutun näkökulmatekniikan mukaan. Olennaisen Kaiho Nieminen (s. 1941) valaisee eri henkilöiden ajatuksin, mutta kokonaisuuden hän jättää hieman hämäräksi: miksi kaupunkiin AKT-hommiin lähtenyt Jamppa Hännikäinen palasi kotikulmilleen hankkimaan itselleen vankilatuomion rattijuoppoudesta, vahingonteosta ja pahoinpitelystä?

Lukijalle kerrotaan, ettei Jamppa kiinnostunut pienillä perintömailla harjoitetusta luontaistaloudesta omia aikojaan, vaan piilotellakseen työttömäksi jäämisen noloutta ja tehdäkseen vaikutuksen kylän uuteen kulttuurisihteeriin, Sariin. Ja tietysti viinalla on osuutta asiaan.

Jostakin Jampan sukuhistoriasta löytyy myös Mikko, jota ammuttiin selkään muka punakaartilaisena mutta oikeasti vanhojen ja mitättömien kaunojen vuoksi. Sitä asiaa ei kuitenkaan tiedä juuri kukaan jos ei kuuntele ikäihmisten juoruja tai selaa Suomen sotasurma -projektin arkistoja. Niinpä Nieminen rakentaa romaaninsa historiallisen kerroksen ilman perinteisen historiantajun seuraantoa, enemmänkin toiston varaan.

Toistuvaa on epäoikeudenmukaisuus, sehän on jokaiselle selvää jo etukäteen, mutta myös sellaisen sosiaalisen kohtalon kokeminen, jota yksilö ei omilla ponnistuksillaan kykene välttämään. Niemisen kuva pientilallisten ja päivätyöläisten luokkayhteiskunnasta on kylmäävää luettavaa niille, jotka mieluusti antavat vanhoille ajoille epiteetin ”hyvät”.

Aikakausien erojakin nousee esiin. Kuten ihmisen lokeroituminen nykypäivän rahataloudessa ja koulutusyhteiskunnassa. Oikeastaan Mikolla oli käytössään – tragediaan asti – useampia keinoja kaapia kokoon peruselinkeino kuin Jampalla, jonka ohjelmointitaidoille ei ole kylillä kysyntää. Elämän piirin kuihtumista kuvaa sekin, että Maijun baarin (2001) nimikkoravintola on nyt kiinni.

Korjaamaton tyytymättömyys

Maijun baari on paitsi Hännikäisen tapauksen viitekohta myös Niemisen ihmis- ja yhteiskuntakuvan avainteos.

Kylän ainoan anniskeluravintolan kulmilla pyörivä väki pitää kortit visusti rintaansa vasten, valtteja niissä ei ole. Ylpeys kuitenkin vaatii, että toisille on esiinnyttävä jonakin, vaikka normaali häveliäisyys samalla neuvoo, ettei pidä olla liiaksi olevinaan.

Tämän arjen jännitteen Nieminen osaa. Kertojan ääni kaartelee jälleen yleiskuvasta yksilöön. Viimeisessä vaiheessa lukijalle esitetään ihmisen haavoittuvuus sekä ponnistelun jäljet, joita murenevaan yhteisöön takertuminen sen irrallistuvissa jäsenissä aiheuttaa.

Oppineet sosiologit kutsuvat tätä refleksiiviseksi moderniksi.

Nieminen kertoo melko ykskantaan, että maaseudun elämän aineellisten edellytysten heikkeneminen on vain alkuvaihe. Vasta sitten miehet kaatuvat, kun heiltä katoavat naiset. Äidit hautaan ja morsiamet kaupunkeihin.

Maijun baarin Maiju pyörittää monilla taloustoimillaan kylän hiljenevää elämää, ja puuttuu silloin tällöin myös puheeseen, jos asiakkaiden tunnelmat kiristyvät liiaksi: ”Voi hyvät pojat, ei se toisille tuomioita jakamalla selviä, kun se on täällä kaikilla elinkautinen.”

Muutoin Niemisen naiset ovat pitkälti samojen voimien alaisia kuin miehetkin. Perinteisiin elämänmalleihin sovittautumisen ja selvien päämäärien tilalla on korjaamaton tyytymättömyys ja näköalaton haikeus. Siitä on kyse myös Hännikäisen tapauksessa, kun Sari rakastuneen Jampan kauhuksi kyllästyy ja haluaa pysyä vain kaverina.

Oppineet sosiologit kutsuvat tätä ”refleksiiviseksi moderniksi”, ajan ilmiöksi, jonka keskeinen moottori on yksilöllistymisprosessi.

Kun mitään jaettua luokkakohtaloa tai yhteistä maaseudun elämänpiiriä ei enää ole, valintoja tukeva tieto on hajonnut. Kukaan lavalauantain tuttu mies ei lupaa tulevaisuudelta mitään valmista ja siedettävää, eikä kiinnostavia tuntemattomia näy. Elämänarvot olisi aseteltava entistä enemmän omin neuvoin, mikä sekään ei tapahdu ilman uusia sitovia pakkoja.

Elettävä on

Kaikki eivät jaksa harjoittaa tätä jatkuvaa oman tien tarkistamista. Arvaamattomiin suuntiin ohjaava epävarmuus on helpompi torjua mielestä.

Maijun baarissa heidän kokemuksekseen jää Mentulan Mailan mainitsema ”kaiherrus”. Tai Peskun ”hiljainen hatutus”. ”Hahmoltaan huvennut” Paavo räpiköi juuri pinnalle. Hän löytää kirjeenvaihtoilmoituksella vaimon ja jättää viinan. Pinnan alle painuvat Kurtin Masa ja Pesku.

Edellinen saa hirttäytymisen jälkeen seuraavat muistosanat: ”Ei siinä mittää mielenhäiriötä tarvita. Kun nuotanperä näkkyy jo tyhjänä ejessä, ei tarpominen auta, on sama vaikka jättää sen kesken vetämättä.”

Jälkimmäinen edustaa paitsi kylän yhden hengen nuoriso-ongelmaa myös sattuvasti kuvattua syrjäytyjän tyyppiä. Peskussa yhdistyy tunaroiva saamattomuus ja omakohtaiseksi kuviteltu sosiaalidarwinismi, jossa ”tuohta on tehtävä jos aikoo selvitä, kehnot sortuu”.

Ristiriitaa ei kannata ihmetellä. Peskun vuokravideoista ja pintajulkisuudesta omaksumassa yksipärjäämisen ihanteessa kaikki ihmistä normaalisti tukevat sosiaaliset pääomat ja suhdeverkot ovat ikään kuin hävinneet näkyvistä. Niiden tilalla ovat yksilölliset ominaisuudet, kuten kyky syrjäyttää kilpailijat. Mikä oikeastaan myös tarkoittaa, että kohtuuttomissa toiveissa koetut väistämättömät tappiot ovat kostoa huutavia hyökkäyksiä omaa sisäistä olemusta vastaan.

Niinpä Pesku rehvastelee itselleen lyhyen kakun, josta oma vääristynyt käsitys elämänkamppailun luonteesta vain vahvistuu.

Hännikäisen tapauksessa paine purkautuu olosuhteissa, joissa mielipahan ja epätoivon lähteitä ei enää viitsitä tai jakseta erotella toisistaan. Uhriksi sattuu viaton, joka tosin ei ole ollut täysin vailla merkitystä Jampan elämässä tai kylän ikävyyksien historiassa: ”Maailmassa jossa saa pettää, tappaa ja peitellä jälkiään, ei paljon paina jos mies istuu rattiin pienessä vihneessä.”

Romaanin lopetus muistuttaa kovasti Philip Rothin Ihmisen tahraa (1998), jossa menneisyyden valinnoille ei enää etsitä syitä ja syyllisiä vaan niiden kanssa elellään – vieläpä kalamiehenä katiskan tai pilkin ääressä. Ratkaisu voi tuntua lannistavalta, jos lukija on jo totuttautunut nykykirjallisuuteen jossa ihmeelliset ja kummalliset käänteet vapauttavat ainakin lukukokemuksen arjen kahleista. Heille Niemisellä ei ole juuri muuta tunnelman kohotusta kuin tämä lesken viisaus: ”Elettävä on.”

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto