Ylen sivistyneesti ja laveasanaisesti käyvät kirjeenvaihtoa Suomen sodasta (1808-1809) venäläinen kornetti Faddei Bulgarin ja Savon prikaatin kenttäpappi Carl Johan Holm Kaiho Niemisen uudessa romaanissa. Herrojen näkemykset luovat kirjassa kaiken paljastavan kontrastin, sillä Paavo ja Simo Kallioisen – teoksen päähenkilöiden – sota näyttäytyy peräti toisenlaisena kuin Holmin ja Bulgarinin kultapaperiin kiedottu sota.

Sota on sama, joka on iskostettu Suomen kansan tietoisuuteen Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoissa. Suomenniemeläiset veljekset ajautuvat sattuman kaupalla eri puolille sodan melskettä. Tapahtumien alussa veljekset nahistelevat arkipuuhissaan ja velvollisuuksiaan toinen toistaan nälvien. Nuoren miehen kirot ja naisen kaipuu ovat elämässä keskeisintä. Pohdintoihin ei kumpikaan syvemmin sukella, mutta nyrkkejä heilutellaan, viinaa juodaan ja vihoja pidellään, ja siinä missä ankarampi paikka tulee vastaan, metsä auttaa.

Paavo ja Simo kertovat kumpikin oman tarinansa vuorottelevissa luvuissa. Mitään esimerkillisyyden perikuvia he eivät ole, eikä heidän keskinäinen kaunansakaan ole järin auvoista. Kumpikin joutuu sotaan pakotettuna. Paavo siksi, että hän on paennut värväystä kotikonnultaan ja ajautunut onnettomien naisasioiden vuoksi ruotsalaisten riveihin. Simo passitetaan paenneen veljensä sijasta venäläisten joukkoihin.

Siinä missä herrat Bulgarin ja Holm kertoilevat toisiaan liehitellen ja kehuskellen ”yhteisen” sodan merkityksestä ja molemminpuolisista ponisteluista saattaa Suomen kansa eurooppalaisen sivistyksen piiriin, on Kallioisten veljesten sodankäynti kansan ja rivimiehen näkemys: nälkää, loisia, likaa, verta, julmuutta, raakuutta ja veljesmurhia. Molemmin puolin taistelee omaa kansaa ja puolustettavan määrittely on välillä kovin ontuvaa.

Järkimiehen elämäntie on leipä

Yhteiskunnalliset eroavuudet tuodaan kirjassa julki; maattomat ja talonpojat, herrat ja rahvas, loiset ja rengit saavat kukin osansa. Mitenkään selväsanaista ei kerrosten välinen kanssakäyminen ole, eikä rituaalisen uskottavuus siten ole romaanin vahvimpia puolia. Ideoita pyöritelläänkin keskitetymmin muissa asetelmissa. Sodan perimmäisten syiden käsittämättömyyden, eri osapuolten sille antaman merkityksen ja sodan järjettömyyden ristiriidan julkituomista voi kyllä pitää täysin riittävänä.

Romaanin loppupuolella veljekset tapaavat uudestaan omien sotakokemustensa kyllästäminä. Kohtaus on perin outo, ja se voisi olla sydäntäsärkevä, mutta veljeksillä ei ole pahemmin sanoja tunteittensa erittelyyn. Hartiat hytkyvät, kulkut kakistelevat. Vai tänne niitten perkeleitten piti meijät raijata, ennen kuin tavattiin. Veljekset tekevät kuitenkin sovinnon, eikä siihenkään paljon sanoja tarvita. Kun ajatteli jotakin tuttua, tuuheaa, naavaista metsää ja itseään velimiehen kanssa siellä kulkemassa, olihan se elämää, selvää ja iät ajat yhdessä koettua.

Monen mutkan kautta veljekset päätyvät tehtävistään karanneina kotiin. Järkimiehen elämäntie on leipä. Naisasiat saadaan kuntoon ja sodalle viitataan kintaalla. Tulihan tuosta kuitenkin kerrottua, kun kerta siitä kysyttiin. Vaikka ei siinä mitään järkeä ollut.

Kaiho Nieminen on sanankäytössään niin kekseliäs, jouheva ja taitava, että kirjan avaamisen jälkeen ei juuri ilmene vaikeuksia sisällön tavaamisessa, lukeminen sujuu kuin huomaamatta. Harvat poikkeukset lienevät vain sodan melskeen kuvaukset, joissa ote herpaantuu. Elon kolhimien veljesten kertomuksessa on kuitenkin niin paljon sanallisia mausteita, että jos ei suorastaan avoin hekotus, niin ainakin sisäinen nauru siivittää sodan runtelemien miesten edesottamuksien seuraamista alusta loppuun.

Sotakirjasta en olisi näin paljon luullut pitäväni, vaikka Niemisen taide on aiemminkin viehättänyt. Luulot pois! Tämä on ennen kaikkea veijaritarina, kieleltään lihaisa, mehevä ja runsas, hurskaan vastakohta, mutta ei suinkaan merkityksetön. Niemisellä on rivien välissä kätköissä monia vieheitä. Kahdensadan vuoden takaisen isänmaallisuuden ja kotiseuturakkauden suhde on ainakin muikea koeteltava veljesten tarinoinnissa.

Jaa artikkeli: