Kun silmä löytää pitkästä runosta rivin: ”…tiedättekö, täällä kun puhutaan säästä se on uskontoa…”, aivot viestivät, ettei esikoisrunoilijan luontokuvasto ole ns. tityy-lyriikan pahvikulissia. Semminkin kun muistaa, että Kaija Pispa on asunut kuusi vuotta Senegalissa. Afrikkalainen ja alkuperäiskansojen runokuvasto on elimellisessä yhteydessä luontoon. Sellaisesta on tullut runoilijan ominta sielunmaisemaa.

Ja juuri kielikuvat ja –kuvasto on se, jolla runoilijan taitoa punnitaan. Ei ole sattumaa, että maata äitinään pitävä nainen kirjoittaa:”Aamun koittaessa huhmaret kumisevat kuin sotarummut/ ja naiset tanssivat keskenään.” Sotatanssia elämän puolesta. Sitä meillä kutsutaan yhtäältä arjeksi, toisaalta solidaarisuudeksi.

Ehkä juuri nuo vaikutteet pitävät koossa mm. pitkän roolirunon, jossa minä-kertojana on rumpu. Se muistaa olevansa veistetty elävästä puusta. Sitä viedään juhlasta juhlaan, mutta kuitenkin se vielä uskonsa menettäneenäkin tuntee juuriensa tunkeutuvan maahan ja etsivän. Muodon kiinteys tuo mieleen afrikkalaisen ebenpuisen veistoksen.

Samaisen runon joutuu lukemaan ääneen, koska rummunlyönnin äänet rytmittävät runoa. Sen runon myötä lukee mutkin runot ääneen. Ja ne runot soivat. Kaija Pispa onkin ennen esikoistaan sanoittanut lauluja Kaija Löytyn nimellä.

Ikuisuuskysymyksetkään eivät ole hänelle abstraktioita. Niissä ei viitata aiemmin kirjoitettuun tai muuhun sisäkirjalliseen, vaan syvemmälle eli itse elämään. Pispan runoissa soi kokemus ja sitä säestää ymmärrys. Kapellimestarina on taito.

Jaa artikkeli: