Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Tietoa ja tunnetta Suomenlahden rannoilla

Jorma Keskitalo, 26.8.2005
Kaisa Pajanen, Marjo Soulanto ym.: Suomenlahti – alkumerestä nykymereksi s., Kustantajat Sarmala Oy / Helsingin kaupungin ympäristökeskus 2005

Suomalais-virolainen Meri minussa -hanke on tuottanut sympaattisen, suolanpärskeiltä maistuvan Suomenlahti-teoksen. Siitä huokuu tekijöidensä rakkaus merta kohtaan, mutta myös syvä huoli Suomenlahden tulevaisuudesta. Kirja on yhtaikaa tunnelmoivaa tarinointia, kuvataidetta, tutkimustulosten esittelyä ja ympäristövalistusta. Vaikka tekijäkaarti on sekalainen, toimittajat ovat saaneet työstetyksi kauniin, hallitun kokonaisuuden. Kattavasti kirja ei kuitenkaan esittele Suomenlahtea: Venäjän puoleinen meri ja rannikko jäävät sivuosaan.

Suomalais-virolainen kulttuurisilta

Meri minussa on Euroopan aluekehitysrahaston rahoittama yhteishanke. Siinä on mukana viranomaisia, tutkijoita, taiteilijoita ja ympäristönsuojelijoita Suomesta ja Virosta. Hanke on tuottanut näyttelyitä, julkaisuja ja valistusmateriaalia sekä uutuutena pitkään odotetun Suomenlahti-kirjan.

Kirjoittajia on kolmisenkymmentä ja päälle vielä joukko valokuvaajia ja muita kuvataiteilijoita. Tekijät kuvaavat antaumuksella itselleen läheisiä aihepiirejä ja tuttuja paikkoja. Pieni puute on, että tekijöistä ei kerrota mitään taustatietoja. Laajaan tekijäjoukkoon mahtuu joka tapauksessa aina erilaisia tyylejä ja valmiuksia, olivatpa taustat mitkä hyvänsä. Silti kirjaa ei voi moittia pirstaleiseksi eikä epätasaiseksi. Toimittajat ovat selvästikin olleet innostuneita ja jaksaneet puurtaa; teosta ei ole tehty hutiloiden.

”Sama meri – erilaiset rannat”

Kirjan alussa on katsaus Suomenlahden geologiseen historiaan. Lukijalle selviää myös, että ensi näkemältä outo alaotsikko – Alkumerestä nykymereksi – on perusteltu: vaikka nykyinen Itämeri on nuori meri, syntynyt vasta jääkauden jälkeen ja silloinkin kokenut järvi- ja merivaiheiden vuorotteluja, Suomenlahden pohjoisrantojen peruskalliosta ja etelärantojen sedimenttikivistä voi lukea historian, joka ulottuu geologisten kausien alkuhämärään.

Kirja painottuu Suomenlahden luontoon ja luonnonhistoriaan unohtamatta ihmistä ja meren roolia kansojen välisenä kulttuurisiltana. Perinnemaisemat ovat kauniita esimerkkejä ihmisen ja luonnon tasapainoisesta yhteiselosta ennen nykyistä teknokulttuuria. Teoksen lopussa esitellään Tallinnan ja Helsingin seutujen luontokohteita. Tarkkoja käytännön ohjeita annetaan siitä, miten kohteisiin pääsee ja mitä palveluja niissä on saatavilla.

Alkuluvun otsikko ”Sama meri – erilaiset rannat” ei ole klisee, kun on kyse Suomenlahdesta. Varmasti monelle valkenee vasta kirjaa lukiessa, että geologisen historian tuloksena Suomen ja Viron rannikot poikkeavat tyystin toisistaan. Suomalaisten kalliorantojen asukkaasta tuntuu aivan oudolta, että Viron sedimenttikivistä löytyy paitsi trilobiitteja myös trooppisten korallien fossiileja. Suomenlahti-teos paikkaakin suomalaisten puutteellisia tietoja Itämeren luonnonhistoriasta jääkautta edeltävältä ajalta. Ehkä Tallinnan-matkaajakin katsoo kirjan luettuaan Viron kalkkikivirantoja uusin silmin ja huomaa, ettei missään sukulaiskansamme puolella näy meille niin tuttuja silokallioita.

Itämeri on murtovesiallas, sisävesi- ja merieliöiden kohtauspaikka, jossa molemmat ryhmät kituuttavat äärioloissa. Niinpä Itämeressä kykenee elämään vain hyvin niukka eliöstö, joka on haavoittumisaltis ympäristömuutoksille; jokainen muutos tuo lisästressiä. Itämeren rehevöityminen näkyy ulapalla sinilevälauttoina ja rantavedessä tukahduttavana levämähjänä, kuten kirjan kuvat vakuuttavasti osoittavat. Rehevöityminen syö happea. Öljytankkerit ja ympäristömyrkyt synkistävät Itämeren tulevaisuutta entisestään varsinkin Suomenlahdella.

Rakkaudesta mereen

Pehmeälle paperille painetun kirjan ulkoasu on yhtenäinen. Teksti on tiivistä, mutta silti hengittävää. Se on myös luontevalla tavalla elävää; ei väkisin väännettyä tekopirteyttä, jollaista tapaa joskus, kun tutkijat yrittävät popularisoida tekstejään. Virkamiesten kapulakieltä vilahtelee siellä täällä, mutta vain harvassa kohdassa häiritsevästi. Tunnelmointi yltyy paikoin runoproosan ja maisemavalokuvan liitoksi. Kirja on helppo lukea kannesta kanteen ja selata myöhemmin esiin haluamansa kohdat. Hyvät piirrokset havainnollistavat tekstiä. Valokuvat ovat laadukkaita, meren hengen mukaisia; myös luonnonolojen karuus ja ankaruus välittyvät katsojalle. Kirja on kuvateos siinä missä tekstikirjakin. Painopaperista johtuva himmeys kostautuu kuitenkin muutamassa valokuvassa, joissa alkuperäisiä kuvasävyjä katoaa vedenalaisen maailman hämäryyteen.

Vaikka kirja on syntynyt suomalais-virolaisena yhteistyönä ja painottuu sen mukaisesti, Venäjän osuuden vähäisyys tuntuu puutteena. Kyseessähän on kuitenkin Suomenlahtea esittelevä teos; kirjan nimi luo lukijalle tietyt odotukset. Olisi ollut hienoa, jos tekijäjoukkoon olisi saatu edes yksi asiantuntija kertomaan Suomenlahden perukan saarista, Terijoen hiekkarannoista tai luomaan kunnollinen katsaus Pietarin – Itämeren ainoan todellisen metropolin – vaikutuksesta Suomenlahteen. Nyt Venäjä on esillä lähinnä vain luvussa, jossa kerrotaan Suomenlahden tilasta ja uhista.

Tällaisenaankin Suomenlahti-teos on luontokirjojen parhaimmistoa. Se on tehty rakkaudesta mereen. Lukija tuntee nahoissaan suolanpärskeet, tuulen tuiverruksen ja kuulee lokkien kajatuksen. Kirjalla on oma opetuksensa nykyajan kiireiselle ihmiselle (Marjo Soulanto): ”Voisinko olla olemassa niin kuin luulen kuun, kallion tai talon meren rannalla olevan. Että en kiirehdi jos voin kulkea hitaasti, että en mene kauas jos voin olla lähellä. / Tänään keinun viileässä aallokossa, sade lankeaa harmaana ja tunnen ihollani meren ajat. Tunnen rauhaa ja muistan: minunkin elämäni on lähtöisin meren sylistä.”

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto