Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Robotit ihmisyyden ytimessä

Vesa Sisättö, 17.10.2009
Karel Čapek: R. U. R. s., Savukeidas 2009 Kääntäjä(t): Eero Balk

Karel Čapekin R. U. R. muistetaan ennen kaikkea näytelmänä, joka synnytti sanan robotti. Tšekin kielen pakon alaista työtä tarkoittava sana on levinnyt maailman kieliin eri muodoissa. Teksti itsessään on jossain määrin jäänyt sisältämänsä sanainnovaation jalkoihin, mikä on sääli. Čapekin näytelmä on tehokas ja ajatuksia herättävä tarina. Tiettävästi siitä on myös valmisteilla jälleen elokuva.

R. U. R. eli Rossum’s Universal Robots ilmestyi vuonna 1920 ja sai ensiesityksensä Prahassa seuraavana vuonna. Näytelmä oli menestys ja levisi nopeasti myös maailmalle. Suomessa se esitettiin ensi kerran Viipurissa vuonna 1924.

Näytelmä sijoittuu kirjoitusajankohtansa epämääräiseen tulevaisuuteen. Eristyneellä saarella sijaitsevat Rossum’s Universal Robots -yhtiön tehtaat, jotka suoltavat maailmalle halpaa työvoimaa: robotteja. Čapekin robotit ovat pikemminkin biologisia androideja kuin myöhempien tieteisseikkailujen peltiheikkien kaltaisia mekaanisia koneita.

Alkunäytöksessä saarelle saapuu Helena Glory, nuori nainen, joka on päättänyt vapauttaa robotit. Hänet ottaa vastaan tehtaan miespuolinen johtajisto, kärjessään pääjohtaja Harry Domin. He saavat yhdessä Helenan käännytettyä puolelleen. Vaikka robotit muistuttavat ihmistä, niiltä puuttuvat tunteet, kyky kärsiä ja sielu. Ne eivät siis ole ihmisiä. Sen sijaan ne ovat – kuten Harry Domin vakuuttaa – vapauttamassa yhteiskunnan työnteon taakasta. Ollaan siis matkalla kohti paratiisia, jossa kukin ihminen voi toteuttaa itseään.

Näytelmän muut näytökset tapahtuvat kymmenen vuotta myöhemmin. Helena on jäänyt saarelle ja avioitunut pääjohtaja Dominin kanssa. R. U. R. -yhtiö on täyttänyt maailman roboteillaan ja vaurastunut. Kaikki ei kuitenkaan ole hyvin. Ihmiskunta on lakannut lisääntymästä ja roboteissakin on jotain outoa. Ne ovat alkaneet kapinoida.

Näytelmän loppuosa kuvaa saaren pienen ihmisjoukon loppuvaiheita: robotit ottavat viimeiseksi valtaansa oman syntymäkotinsa. Robotit ovat yrittäneet tulla ihmisten kaltaisiksi tavalla, jonka ovat ymmärtäneet ihmisyyden ytimeksi: ”On hallittava ja murhattava, jos haluaa olla ihminen!”, julistaa Damon, robottien kapinajohtaja.

Keinotekoinen ihminen

Čapekin näytelmä on tärkeä etappi keinotekoisia ihmisiä käsittelevissä kertomuksissa. Mikään fiktion uusi keksintö ne eivät olleet edes Čapekin aikoina. Varhaisimmat keinotekoista ihmistä käsittelevät myytit ovat peräisin jo antiikin ajoilta, kuten Eero Balk kirjoittaa teoksen jälkisanoissa. Unohtaa ei sovi myöskään Kalevalan Seppo Ilmarisen takomaa kultaista naista.

Čapekia lähellä olivat myös Golem-tarinat, joihin näytelmästä löytyy yhtymäkohtia. Mary Shelleyn Frankenstein (1818) pohtii keinotekoisen elämän luojan vastuukysymyksiä samanhenkisesti.

Teosta on vaikea olla lukematta kirjoittamisajankohtansa poliittista liikehdintää vasten. Neuvostoliitto oli syntymässä 1920-luvun alussa. Čapek kuvaa, kuinka robotteja käytettiin sodissa, jossa he oppivat tappamaan. Oli luontevaa, että he seuraavaksi käänsivät aseensa orjuuttajiaan vastaan – kuten kävi ensimmäisen maailmansodan jälkeen Venäjällä.

Ensimmäinen maailmansota sinänsä oli tappio kansainväliselle sosialistiselle liikkeelle, sillä työläiset tappoivat toisiaan rintamalinjojen eri puolilla. Kuvaavaa on, että kapinat lopettaakseen R.U. R. -yhtiön johtajat suunnittelevat valmistavansa ”neekeeri-Robotteja, ruotsalais-Robotteja ja italo-Robotteja”, jotta robotteihin ei tarttuisi keskinäistä veljeyttä.

Kuten moni tieteisfiktio, Čapekin teos käsittelee ongelmaa, joka on ollut ajankohtainen viimeiset sata vuotta. Ihmiskunta näyttää saavuttavan kyvyillään rajoja, joiden takana aukeaa kokonaan uusia eettisiä kysymyksiä. Onko oikein rakentaa keinotekoisia olentoja palvelemaan itseään? Ja mitä tapahtuu työnteolle?

Jos oikein tarkastelemme nykymaailmaa, huomaamme elävämme robottien keskellä, vaikka ne eivät olekaan Capekin orjuutettuja androideja. Astianpesukoneet hoitavat tiskimme ja pyykinpesukoneet pyykkimme. Lukuisat ammatit ovat harvinaistuneet ja kadonneet, kun koneet ovat tehneet työt nopeammin, tehokkaammin ja halvemmalla. Ihmiskunta on vapautettu – katselemaan tv:tä sohvalla.

Kaikessa onkin kyse ihmisyydestä. Siitä Karel Čapekin näytelmäkin kertoo, kuten moni muukin keinotekoista ihmistä tai robotteja kuvaava tieteisfiktio. Tarinan lopussa kaksi robottia löytää ihmisyyden todellisen sydämen, rakkauden. Vanha ihmiskunta on tuhoutunut ahneuteensa, laiskuuteensa ja haluunsa ylittää luonnon asettamat rajat. Ehkä on toivoa, että uusi ihmiskunta elää lähempänä ytimessään olevaa puhdasta tunnetta.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto