Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Hilpeää rallattelua lasin ääreltä

Mika Nykänen, 8.10.2001
Kari Aartoma: Betonischubert s., Sammakko 2001

Kari Aartoma ei yllätä. Hänen toinen runokokoelmansa Betonischubert jatkaa Sammakon beat-poljentoista runosarjaa jo tutuksi käyneessä miljöössä. Vuokratalot ja Turun kadut sulkevat jälleen sisäänsä runoilijan, joka kokee maailman ja oman elämänsä vähintäänkin sekavana. Uutena piirteenä ovat dadaistiset letkautukset, joita Aartoma viljelee välillä onnistuneesti, toisinaan taas vähemmän onnistuneesti.

Aartoman vaihtelevat säkeet ylistävät vuoroin krapulan kauhuja ja vuoroin laiskuuden autuutta. Perustilanne on, että elämä menee menojaan, eikä mistään oikein saa kiinni. Tämän vastapainoksi Aartoma luo absurdeja ralleja, joissa kaikki runollisuuden säännöt lyödään läskiksi.

Kokoelma alkaa lupaavasti runoilijan tilityksellä omasta elämäntilanteestaan. Puhuja on 43 -vuotias haaveilija, joka ei ole vielä oikein löytänyt paikkaansa, ainakaan palvelutalossa istuvan isänsä mielestä. Heti perään runoilija paljastaa omat mielihalunsa: ”Inhoan sitä että kysytään / mitä aion tehdä saadakseni eläkettä. / Haluan ryypätä mummin tykönä / halia krokotiilia / itkeä kannibaalin kanssa / hampurilaisen tultua / maata ratapihalla / junien kalskeessa / antaa heinäsirkan levähtää / ruostuneella kyljelläni / nuuhkia päivänkakkaraa / aah! / katsoa kun kaksi etanaa / tekee toisilleen hyvää / koko päivän.”

Alun jälkeen Aartoma purkaa kuitenkin jännitteen ja alkaa rallatella loruja, joiden nokkeluus ei riitä nostamaan niitä muun materiaalin tasolle. Puhe elämisen ehdoista ja alun lupaamasta tilanteesta jää sivuseikaksi.

Kokoelman ongelma on juuri näkökulmien epämääräisyys. Välillä runoilija tutkii sisimpäänsä tarkasti, välillä irrotaan täysin tästä maailmasta sanaleikkeihin ja lopulta päädytäänkin muistelemaan sukulaisten kohtaloita. Ääni ei pysy kasassa.

Parhainta antia Betonischubertissa ovat runoilijan lakoniset ja itseironiset tiivistykset omasta persoonastaan. Niissä Aartoma onnistuu luomaan teräviä kuvia henkilöstä, joka alussa on esitelty. ”Myöhemmin ihmettelin miksi / lapset kuitenkin hymyilevät minulle / miksi kissa ja koirat tulevat syliin / ja muistin / miten äiti rakasti minua niin / ettei antanut enojen opettaa / minua tappelemaan / ja miten isä / ei olisi osannutkaan.”

Aartomalla on taito tiivistää terävän humoristisesti, mutta aina kärsivällisyys ei riitä. Paikoin tekstiä riivaa selittely, joka himmentää monen erinomaisen runon tehoa. Paitsi runossa ”Miksi en harrasta mitään”, jossa Aartoma osaa lopettaa ajoissa: ”Tietenkin voisin pelata biljardia / mutta se ei ole sama asia / kuin pelata biljardia / lihavana neekerinä”

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto