Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Aronpuro poimii päivän

Kari Levola, 20.11.2000
Kari Aronpuro: Pomo:n lumo s., Tammi 2000

Ei kai kesällä 50 vuotta täyttänyt runoilija Kari Aronpuro vain pomota lukijaansa? Keskeisen osan uudesta kokoelmasta Pomo:n lumo muodostaa Viiteliite. Sitä löytää itsensä seuraamasta runoilijan viitoittamaa tietä, lukemassa kiltisti Aronpuron selityksiä rinnan runojen kanssa.

Elävällä runoilijalla on kanttia liittyä kuolleitten runoilijoitten seuraan. Lyriikan vastaavista nimittäin tulevat mieleen T. S .Eliotin Autio maa ja Pentti Saarikosken Tähänastiset runot laajoine selitysosioineen. Erona on se, että Eliotin ja Saarikosken selitykset on tehty myöhemmin, Aronpurolla ne ovat mukana ikään kuin syntyjään, heti oleellisena osana. Yhteistä on se, että kaikki kolme runoilijaa käyttävät vieraskielisiä sitaatteja, nimiä ja paikkoja niin rakenteellisena kuin sisällöllisenäkin tekijänä.

Pomotti tai ei, Aronpuron kokoelma on puhdistava kokemus. Runoilija ottaa lukijan mukaansa, ei liekanaruun vaan avarille laitumille. Voisi leikkiä ajatuksella, että Aronpuro on runoilijana lukijaansa nähden ottanut tai tulee lunastaneeksi eräänlaisen lempeän paimenen roolin. Ääni on isällinen sillä tavalla, että ajatusleikiksi kävisi myös verrata runoilija Aronpuroa presidentti Koivistoon. Ulkoisessa olemuksessakin on samaa; tarkoitan nyt harkittua haravasanaisuutta, lukeneen ja kokeneen viisautta, jota ryytii kansanmiehinen murre. Koivistolla puhe on turkulaista, Aronpurolla tamperelaista. Runoilijalla on kanttia aloittaa runonsa sanalla ”näämmä” ja pitää pitkä tauko tai tokaista ”Oi joulupuu/sä näre räivä!”

Merkkien lumo

Varsinaisesti Pomo:n lumo nimenä kuitenkin viittaa Aronpuron tuttavalliseen lyhenteeseen postmodernista. Tuttavallisuuteen on katetta, sillä Aronpuro raivasi merkkien elämää jo, kun sittemmin muodikkaasta postmodernismista ei ollut puhettakaan. Kokoelman viimeisenä olevassa performanssin notaatiossa ”Merkkien elämää”, jonka puhemies Uosukainen kantaesitti vuosi sitten Suomen Semiotiikan Seuran juhlassa, viitataan kokoelmaan Kalpea aavistus verenkierrosta, jonka Aronpuro julkaisi yli kaksikymmentä vuotta sitten, kuinka ollakaan omakustanteena.

Siitä pitäen ”merkkijonot” ovat Aronpuron lyriikassa toteuttaneet sitä, minkä hän nyt kiteyttää: ”Missä on merkki siellä on polyfonia/pomon lumo”. Tähän lumoon Aronpuron uutuus tempaisee myös lukijansa. Pomo:n lumo ei lukuisine viitteineen ole vaikeakulkuinen teos. Se avautuu
kyllä ilman selityksiäänkin. Sen perustaso – vähän niin kuin kivi, joka heitetään tyyneen pintaan väreilemään kuvioitaan – on usein näennäisen arkisen ja yksinkertainen. Sveitsissä ja Australiassakin tehdyissä merkkijonojen lausahduksissa Aronpuro on kiinni arjessa, ja sen
ihmettelyn kautta arkea isommassa, syvissä rajauksissa.

Aronpuro luottaa sanaan. Yhden tai kahden sanan säkeet jättävät lukijalle tilaa ja tekevät runopuheesta rauhallista, syventynyttä. Huumori ja itseironia tekevät samaa työtä kuin puheenomaisuus, tuovat lähelle, kasvattavat merkitystä. Ihmettely on runon äänilaji siinä kuin lastenkin.

Tarkasta, lämpimästä arkihavainnosta on lyhyt matka kaikkialle, yleiseen historiaan ja henkilökohtaiseen muistoon, maailmalle, kieliin, ihmisiin. Muutamat runokäännökset ovat mukana kontrastina tai mittakaavana Aronpuron omalle lämmölle, muistuttamassa aikamme väkivaltaisesta historiasta. Kieli ja kielet, niiden erilaisten merkitysten sävyt ja mahdollisuus
eivät lakkaa kiinnostamasta runoilijaa. Kait Kuolleitten runoilijoiden seura -elokuvan nykynuorison hokemistoon liittämän, alunperin Horatiuksen latinaa olevan carpe diem -ilmauksenkin Aronpuro tavoittaa sävykkään elävästi yhden runonsa nimeksi: Poimi päivä.

Kuulostaa ehkä suureelliselta sanoa, että Kari Aronpuron Pomo:n lumo palauttaa uskoa runon mahdollisuuksiin ja merkitykseen. Tulkoon se nyt sanotuksi.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto