Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Minä-runon vaatimaton mestari

Vesa Rantama, 1.2.2016
Kari Saviniemi: Ennen kuin ruoho kuolee 103 s., Daimon 2014

On runoilijoita, joiden olemassaolo on liian helppo unohtaa. Radanvarsien pendolinonpyyhkäisemissä pikkukaupungeissa pesii melleriläinen romantiikan ja modernismin liitto, jota ei juuri kiinnosta aktiivinen kommunikaatio ajan virtausten kanssa. Kriitikko miettii kuinka runous tänään voi, käy läpi liudan kovaäänisempiä tekijöitä uhraamatta ajatustakaan Kari Saviniemelle. Tämä runoilija, ainoa tuntemani joka on kirjoittanut oodin Keravalle (kokoelmasta Ultra vuodelta 2009), kuitenkin kartoittaa elävää kokemusmaastoa, josta suurin osa nykyrunoudesta vaikenee. Hänen runonsa eivät taivu tendensseiksi tai massojen mielenmaisemaksi, mutta vetoavat koetellulla tavalla tiettyyn estetisoituun ulkopuolisuuteen, josta runous ylipäätään saa käyttövoimaa.

Saviniemi on 2000-luvun omatoimisen runoilijuuden taiteellinen menestystarina.

Saviniemi on 2000-luvun omatoimisen runoilijuuden taiteellinen menestystarina vähän kuten hiljattain edesmennyt Hannu Helin. Saviniemen tuotannosta kulkee vähemmän reittejä uuteen runouteen, minkä vuoksi hän kenties on jäänyt vähemmälle huomiolle. Hän on julkaissut Daimon-kustantamollaan yhdeksän teosta vuodesta 1999 lähtien, kun taas edeltävään tuotantoon mahtuu vain kaksi kirjaa vuosilta 1968 ja 1976. Leino-ryhmää vetävänä kirjoittajakouluttajana hänen vaikutuksensa ulottuu laajalle, mutta sitä on vaikea paikantaa, vaikka monet nimekkäät tekijät ovat olleet hänen opissaan. Todistusaineistoksi jäävät vain kirjat, joissa nykyhetkellä on virkistävän vähäinen rooli: toissakesäistä jalkapallo-ottelua runominä kyllä katsoo ja muutenkin näyttäisi elävän nykyajassa ainakin passiivisella tavalla, mutta muistot ovat läsnäoloa väkevämpiä, kapitalismikritiikki sama kuin vuosikymmeniä sitten. Tämä ei toki tarkoita, ettei se olisi ajankohtainen.

Viimeinen 60-lukulainen?

Aloittaessani kirjoittamaan tätä arvostelua silmiini osui Parnasso-lehden numero vuodelta 1968, joka sisälsi juuri esikoiskokoelmansa Daffodil julkaisseen nuoren Saviniemen runoja. Sukuaiheisissa teksteissä säkeet liehuivat porrastetusti pitkin sivua, Pentti Saarikosken Mitä tapahtuu todella -kokoelman epä-anhavalaisessa hengessä, jonka muotoa vaalivat pedantit kustannustoimittajat tulevina vuosina likvidoivat. Onkin eräänlainen historiallinen revanssi, että Saviniemen runsaassa myöhäistuotannossa 1960-luvun persoonakeskeinen, rönsyilevän kertova tyyli on viimein saanut kukkia rauhassa. Uutta teosta leimaa myös pidempien kertovien runojen ja lyhyiden, zen-henkisten tuokiokuvien vuorottelu. Jälkimmäisistäkin yleensä johtavat sillat menneeseen: ”Jumalan toukokuussa/ tuoksuvat koivunlehdet,/ ikävä on murskattua lupiinia/  ja lehtivihreää/ joka savuaa sydämeni lehdossa/ kuin leirinuotio.”

Myös Eeva-Liisa Mannerin eksistentialistinen, kysyvä runouskäsitys on jättänyt Saviniemeen jäljet, tosin oppiäitiään useammin hän päätyy myös vastausyrityksiin, jotka saattavat humoristisesti tunnustaa oman vajavaisuutensa. Tässä lilliputiksi julistautuva olento saa määritellä itsensä: ”Luoja loi runoilijan/ töitään ylistämään, juopon/ lilliputin syntisen,/ niin kuin oudon kylkiluun/ tai nimettömän sormen, / sormuksestaan eksyneen.”

Mainitsemassani Parnasson numerossa oli myös valikoima Pekka Parkkisen absurdeja proosarunoja. Parkkinen ehti 1990-luvun alkuun mennessä julkaista laajan, omalaatuisen runo- ja proosatuotannon, kunnes kustantamo Weilin+Göös fuusioitui Gummerukseen. Uudella kustantamolla ei yhden, sopimuksenmukaisen kokoelman jälkeen ollut tälle pitkän uran tehneelle runoilijalle käyttöä, Parkkinen ajautui itsemurhaan. Syy-seuraus-suhteista on paras olla väittämättä mitään, etenkään näin vuosikymmenten päästä. Kun palasin näistä ajatuksista Saviniemen kokoelman pariin, tunne vahvistui: hän on viimeinen lajissaan, vähän niin kuin Jyrki Pellinen, mutta laji on eri. Enemmän harrastettu, mutta yksilöurheilua yhtä kaikki.

Laajuudessaan ja painokkuudessaan Ennen kuin ruoho kuolee on mahdollisesti Saviniemen pääteos.

Saviniemen vuoden 1968 runot voisivat hyvin olla tästä tuoreimmasta kokoelmasta, hänen runoilijanlaatunsa ei ole muuttunut. Koska teokset ohjaavat tiettyyn elämäkerralliseen luentaan, voisi sanoa, että tekijän ikääntymisen myötä runoihin on laskeutunut väräjävä iltaruskon tunnelma. Vaikka Saviniemi on ansioitunut myös kokeilullisissa kuvarunoissa ja muussa poikkeavassa (ks. Pilkkuja ja pisaroita, Vastakaanon), perinteinen runous pysyy näistä irrallisena saarekkeena, jota metaforan romantiikka valaisee: ”Koko pitkän pimeän talven/ sydän, vanha nukkasihti, unelmoi vapaudesta.”

Raikas klisee

Saviniemen tyylissä on häpeämätöntä banaaliutta ja jatkuvaa kliseen rajojen kolkuttelua, joka välillä häiritsee tai tuntuu tunkkaiselta. Omaan voittopuolisesti antoisaan lukukokemukseeni vaikuttaa varmasti tämän eetoksen vilpitön poikkeuksellisuus ironialle yliherkässä ajassamme, mutta erityisesti kokonaisuuden onnistuminen ylipäätään. Mikä irrallaan siteerattuna saattaa korostua naurettavana, tuntuukin kokoelman maailmassa aivan luontevalta, niin taitavasti ja nautittavasti kudottuja ovat säkeiden verkot yllättävine rinnastuksineen. Kokoelma ikään kuin voittaa puolelleen, saa suorittamaan loikan yhtä aikaa liian tuttuun ja tyystin vieraaseen maailman katsomisen tapaan. Ainoastaan pidemmät, runominän suvun historiaa ja nuoruutta luotaavat runot eivät aina kanna, vaan toimisivat paremmin proosamuodossa – säkeenylityksille perustuvalle tyylille ei suoraviivainen kerronnan kronologia tarjoa riittävää painoa, muoto ja sisältö eivät kohtaa.

Saviniemelle tyypillistä on jakaa kokoelma lukuisiin osastoihin, niin että yksittäiset runot on usein eristetty muista tyhjillä sivuilla ja omilla alaotsikoillaan. Tämä tuskin edustaa tietoista vastarannankiiskeyttä, mutta lukemisen virran ja runoelmamuodon korostuessa toisaalla yhä voimakkaammin muistuttaa taukojen tärkeydestä ja siitä, että runoja voi ja pitääkin lukea yksittäin kuin helmiä poimien – kokonaisuus ei siitä kärsi. Laajuudessaan ja painokkuudessaan Ennen kuin ruoho kuolee on mahdollisesti Saviniemen pääteos, vaikka itse pidän ainakin Ultraa vielä onnistuneempana. Tämä on joka tapauksessa runoutta, jolle kannattaa antaa mahdollisuus – vaikka en pidä kirjaa lainkaan ”omana juttunani”, olen iloinen että olen lukenut sen.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto