Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kielellä ei ole pitkä matka minnekään

Jonimatti Joutsijärvi, 23.4.2007
Karri Kokko: Vapaat kädet s., poEsia 2007

Karri Kokon runokokoelmassa Vapaat kädet ilahduttavan keveyden mahdollistaa kirjoituksen patoutumattomuus. Vapaat kädet on ilmeisesti kirjoitettu perinteisemmin keinoin kuin vaikkapa nettipäiväkirjoista koottu suomalaisen pahoinvoinnin kollaasidokumentti Varjofinlandia (2005), ainakaan ulkopuolisia lähteitä ei mainita. Silti Vapaiden käsien runot ovat moninaisia, rinnakkain esiintyy niin aforistista minimalismia kuin sonetteja, proosarunoja, retorista vuolautta, kirjoittajan itsereflektiota ja kielellistä jäynää.

Runoja ei ole jäsennelty osastoihin tai vastaaviin, mutta toisinaan ne muodostavat sikermiä, kuten pilkkuun loppuva proosarunosarja ”Vapaat kädet 1-15”. Joskus runoilla on muita epäsuorempia suhteita toisiinsa, ja kokoelmassa on hyvin havaittavia runojen välisiä rytmejä. Esimerkiksi viimeistä runoa edeltää hyvin kaunis itseään peilaava runojen sarja, joka suhtautuu itseensä kuten tähdet runoissa: ”vain tähdet itselleen / ja toisilleen välkkyvät”.

Maailmaan sekaantuva kieli

Jos Kokko pyrkii rakentamaan filosofista systeemiä, se on tahallisen ristiriitainen. Osa Vapaiden käsien viehätyksestä onkin juuri siinä, ettei oikea tiedä, mitä vasen tekee. Teoksessa paitsi runojen muodot myös niiden ajatukset ovat yhteismitattomia. Erilaiset puheäänet eivät silti riitele keskenään. Kuivassa paikassa voi kastumatta katsella etäistä saderintamaa. Teksti on enimmäkseen helppotajuista ja mukaansatempaavaa. Monet runot ovat kuin äänenavauksia tai sitä musiikkia, jota syntyy orkesterin virittäessä soittimiaan.

Kokon kirjoitus on samalla sekä itsetietoisen oikukasta että hieman vanhahtavaa. Vanhahtavuus kiteytyy usein toistuvaan verbiin ”ompi”. Monessa runossa vallitsee tietty hulvattoman ilmaisun ja käsitteellisen umpisolmun välinen heiluriliike: ”Kappas painovoimaa, jota näkyy olevan juuri sen / verran, että pikkukivet eivät lennä taivaan tuuliin”. Kun puheääni alkaa kantaa liian vuolaasti tai runollisesti, kytkeytyy toisinaan älyllinen hätäjarru: ”– / sydäntalvella juuri ennen kevään korvaa, / jolloin mahlat alkavat vuolaasti virraten / virrata myös ihmislapsen järjestelmässä, // tai mistäpä senkään tähän hätään tietää, varmaa on vain epävarmuus – -”. Tahalliset kielelliset outoudet synnyttävät vinoja merkityksiä ja rytmistä hämmennystä. Monet tällaiset runot ovat myös herkkiä, tarkasti löytöpaikastaan poimittuja fragmentteja: ”Tiedän miltä rusinasta, / kirkuu.” Kokko osoittaa, ettei ole olemassa väärinkirjoittamista vaan pikemminkin ilmaisun ja aikomuksen, kielen ja tottumuksen ristiriitoja.

Jossain määrin Vapaat kädet palauttaa kieleen sitä rönsyävyyttä, joka oli yleistä vielä 1900-luvun alun suomen kielessä. Nykyään näitä villejä rönsyjä ei paljon kasva, ne on leikelty ja sivistetty. Jotkin Kokon ilmaisut ovat kadonneiden kielenkäyttöjen jäänteitä tai leikillisiä rekonstruktioita. Ne ovat runokohtaisia ja väliaikaisia, mutta ne voivat kenties hedelmöittää joitain tulevia suomen kieliä. Ei voi tietää, mihin Vapaat kädet johtaa. Runous voi olla vieraan kielikokemuksen ja -käsityksen kohtaamispaikka.

Runo ”Viiden minuutin sonetti” väittää, ettei kirjoituksella ole havaittavaa vaikutusta maailmaan. Kaaosteoria, jota eräät Kokon teksteistä saavat ajattelemaan, kertoo muuta. Vaikutusten logiikka on sen kaltainen, ettei kirjoittaja sitä voi seurata. Seuraukset näkyvät kenties täysin toisessa ajassa ja tilassa.

Kokko on erittäin avoin ja leikkisä, mutta korostaessaan runouden seurausten puutetta hän ikään kuin kieltää dialogin ja tietyt kielellisen luovuuden mahdollisuudet niihin perehtymättä ja käskee lukemaan huolettomasti. Juuri tässä kohden Kokon kirjoituksessa on havaittavissa lieviä ilmaisun esteitä tai patoutumisia. Ehkä hän varoo kompastumista, ilmaisuvastuun alle luhistumista tai jotakin perilyyrisen puisevan syvällisyyden ansaa. Eivät huumorintaju ja runouden tosissaan ottaminen sulje toisiaan pois. Varmistelu synnyttää tietyssä estetiikassa ja hetkellisesti tunnustetussa sosiaalisessa lukutavassa kiinnostavia, toimivia tai onnistuneita ilmaisuja, mutta ne eivät voi olla kenenkään ominta runoutta. Kuten useimmilta Vapaiden käsien aukeamilta käy ilmi, kielen luovuus ei ole siinä, kuinka paljon jotakin sanaa on kulutettu, vaan paljon monisyisemmissä hiljaisuuden ja äänenkäytön prosesseissa.

Äkkisyvä pinnallisuus

Suhde toiseen, usein naiseen, joskus myös itseen toisena, on eräs Vapaissa käsissä toistuvista teemoista. Monissa runoissa korostetaan kahden olennon välistä rajaa: sanaa ihona, joka erottaa sen sisälmykset kirjoittajasta ja lukijasta, tai vaatteita ihmisten, miehen ja naisen, välisenä rajana, tai ihoa, joka ”peittää armeliaasti sen, / joka toisia hirvittää”. Ihot ja pinnat ovat upottavia. Subjekti ja sitä ympäröivät toiset sulautuvat yhteen toistuvasti ihastuksessa ja rakkaudessa. Kielen ja seksuaalisuuden yhteys on suora: ”nautin yhtymisestä suussani” tai ”Lämmitellä sanan sisällä kuin naisessa”. Puhuja ei halua rajaa itselleen vaan haluaa koskea kaikkea olevaa ympärillään: ”Kuutamoksi voisin ryhtyä, / en koskaan kuuksi”.

Erityisesti puhuja haluaa kieltä ja naista – tai kielen peittäviä sanoja ja naisen vaatteita. Rakkaudentunnuksen improvisaatio kysyykin ”onko värillä / väliä ja pitääkö pitsille olla uskollinen”, ”[j]os rakastuu naisen ihon sijaan kankaaseen”. Pinnallisuuden äkkisyvyys tulee runossa esiin: ”- – miltä tuntuu ujuttaa // kätensä tuon kankaan ja yleensä naisen / väliin – – / – – pitääkö se käsi laittaa sinne / kämmenpuoli naista vai kangasta vasten / saadakseen paremman tuntuman siihen kankaaseen, joka naista peittää – -”. Eräs Vapaiden käsien suurimmista anneista onkin se, miten Kokko hahmottelee nautinnon kieltä ja kielen nautintoa, jota olisi upeaa nähdä vietävän yhä pidemmälle.

”Sanojen hiljaisuus on aliarvioitu”

Jos epäilee, että muotokieltään laajentava nykyrunous ei muista hiljaisuutta, Kokko todistaa runoillaan muuta. Vapaissa käsissä on muitakin hiljaisuuksia tutun herkän ja pelkistävän hiljaisuuden lisäksi. Runossa ”Mikä kukka 3” koneen hiljaisuus muuttuu lukijan meluksi tai päinvastoin. Pitkä runo koostuu lähinnä kymmeniä rivejä toistuvasta html-koodin pätkästä ”, joka merkitsee pakotettua välilyöntiä, siis merkin poissaoloa. Tämänkaltainen hiljaisuus haastaa lukemisen mekaniikan, sillä html-koodin lomasta muutamat suomen kielen sanat on vaikea havaita. Sivuista tulee jonkinlaista tekstuaalista savusumua, jota lukija yrittää suodattaa löytääkseen jotain muuta.

”Mikä kukka 3” liittyy myös ainakin kahdella tavalla prosessuaaliseen kirjoittamiseen: hmtl-koodin välissä pilkistää sanoja, joilla on yhteys kirjan runoon ”Mikä kukka”. Toisaalta runoa ”Mikä kukka 2” ei ole. Näin runot viittaavat mahdolliseen kirjoitukseen kirjan ulkopuolella, jota voi ehkä jäljittää Kokon blogeista.

Verrattuna blogiin kirja on hyvin toisenlainen kirjoitusalusta. Yksittäinen lause sivulla on toisella tapaa vapaa kuin blogimerkintöjen virtaan hukkuessaan. Blogissa merkintä laaditaan, lauseiden vapaus on huomaamattomuutta, väliaikaisuutta ja hukkumista massaan. Kirjassa lause taas on valittuna, paikallaan. Sivu on lauseen ympärillä avara ja hiljaa, näyttö ei koskaan. Sivulla on vain sivunumeron kiintopiste, katseen rajalla, blogissa on lukuisia lukemisen ja muistin paikaltaan sysääviä jälkiä ja linkkejä. Toisaalta luen Kokon Varjofinlandiaa sujuvammin alkuperäisestä blogista kuin painetussa muodossa siitä yksinkertaisesta syystä, että kirjassa teksti on taitettu tasaisiksi sivun täyttäviksi neliöksi. Blogissa merkinnät ovat irti toisistaan, lyhyitä ja siten rauhallisemmassa ympäristössä.

Vapailla käsillä ei tunnu olevan sellaista vetovoimaa, että siihen olisi välttämätöntä palata, mikä on teoksen ainoa ongelma. Se on keveydessään ohimenevää. Vapaat kädet on suhteessa Kokon viimeaikaisiin teoksiin, kuten Ilmaisin asiani (2006), kielellisesti tutumpi, helpommin lähestyttävä ja avoimempi. Sisällöltään se ei ole ainakaan Varjofinlandiaan verrattuna yhtä painava vaan kenties vähän harmiton. Käsissä ei ole avuntarjoajan vakautta tai kerjäläisen tyhjyyttä tai verta tai multaa. On vain levollisuuden ja levottomuuden vuorottelevat rytmit. Helposti nautittava runokokoelma loppuu pian, se on kuin litra vaniljajäätelöä.

Täytyy muistaa, että runojen huomaamattomat vaikutukset ovat kauaskantoisia. Vapaissa käsissä on myös syvää eettisyyttä, kuten ehdotus, että ”Ihmeiden teon voisi aloitta parantamalla yksinäisiä”. Toisinaan havaintojen pinta läpäistään: ”Astuin pimeään / ääniä ei näkynyt // valo tuli ylhäältä / ja valaisi helmet // alhaalla lattialla / näin itseni sisälle / /se en ole minä / joka kerran kuolen”. Nämä tai muutkaan teemat eivät nouse teoksen värjääväksi ristiriidaksi tai kysymykseksi, jota vasten sitä voisi tarkastella laajemmin. Vapaiden käsien kokonaisuus ei tarkoita yhtenäisyyttä päämäärän, muodon tai ajattelun suhteen, vaan tietyn rentouden läsnäoloa erilaisissa puherekistereissä, kielen havainnoinnissa ja eri teemojen käsittelyssä. Tekee mieli kysyä sekä kirjoittajalta että lukijalta: tietävätkö Vapaat kädet, mitä ja miksi tehdä vapaudellaan?

Kokon poetiikka tuntuu olevan tilannekohtaista: joka runolla on uusi muoto tai lähtökohta, ”– / Tällä värisevällä hetkellä / Tällä värisevällä hetkellä /–”. Silloin kun Kokon runot malttavat pysähtyä, ne tuntuvat puhuvan päivien kulusta, toistosta, kielen intensiivisestä mutta laukeamattomasta arjesta, jossa ihminen havainnoi ja odottaa. Tähän herkeämättömään virtaan eivät luo varjoaan suuret eksistentiaaliset tai sosiaaliset tragediat tai läpimurrot. Kaikki tapahtuu, runot ovat ”täynnä taivaan riemun kaikuja”, mutta ihmisen rooli on etsiä äänen lähdettä. ”Etsii ihminen sitä mikä hänessä puhuu / päivät lukemalla idealistisia kirjoja / ja illat laulellen ja haaveillen / hyvässä muistissa kaikki / taivaan ja tomun välimailta / /–” Tässä arkisen olemisen ja vakavan etsinnän yhdistämisessä on jotakin, minkä lukeminen riittää. Siitä ei tarvitse puhua: ”vain tähdet välkkyvät / itselleen ja toisilleen”.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto