Kirjallisuuskritiikin verkkolehti

Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota

Valikko

Kategoria: Kotimainen lyriikka

Arja Tiainen: Kirjeitä karkailevalle puolisolle

Jani Saxell, 16.4.2018

Suomen kirjallisuus on tehty järeistä syntymyyteistä ja luomiskertomuksen mukaelmista, aina Kalevalan sotkanmunasta Väinö Linnan suohon, kuokkaan ja Jussiin. Arja Tiainen (s. 1947) avaa kolmannentoista runokokoelmansa Kirjeitä karkailevalle puolisolle omalla ilakoivan feministisellä luomiskertomuksellaan, jossa asiat on kerrottu Eevan näkökulmasta. ”Aamujen aamu, jumala saanut kaiken valmiiksi,/ nyt on vedet happi luonto eläimet maa viheriöi/ linnut taivaalla kalat merissä,…

Maaria Leinonen: Nuoruuden runoja 1952

Merja Leppälahti, 19.3.2018

Eeva Maaria Leinonen (1933−2013) julkaisi yli kolmekymmentä erillistä runokokoelmaa ja lisäksi hänen runojaan julkaistiin useina valikoimina. Hänen kuolemansa jälkeen löytyi ruutuvihko julkaisemattomia runoja, jotka hän kirjoitti alle kaksikymmentävuotiaana. Nuoruuden runoja 1952 sisältää 71 runoa vuosilta 1949−1952. Varhaisin runo on vuodelta 1949, jolloin kirjoittaja oli 16-vuotias. Runokirjan sivuille on painettu myös kirjoittajan omalla käsialalla tehtyjä merkintöjä,…

Johan Alén: Alukseni, kirkas

Réka Lelkes, 20.2.2018

Kulttuurivihkot aloitti kustannustoimintansa julkaisemalla kolme kaunokirjallista teosta loppuvuodesta 2017. Kustannusalan uusi tulokas profiloi itsensä ensisijaisesti runouden ja lyhytproosan kustantajana, jolla on aikomus julkaista teoksia myös esikoiskirjailijoilta. Julkaisemismahdollisuuksien laajentaminen onkin runouden moninaisuuden kannalta elintärkeää. Tämä lienee nykypäivänä uusien pienkustantamojen tehtävä. Yksi uusista kirjoista on Johan Alénin (s. 1976) runoteos Alukseni, kirkas. Alénin runot keskittyvät olemisen ja…

Pauli Tapio: Varpuset ja aika

Niina Holm, 12.2.2018

Varpuset ja aika oli vuoden 2017 runoilmiöitä. Teos keräsi palkintoja, ehdokkuuksia ja innostuneita arvioita. Hyvästä syystä. Kriitikko, kääntäjä ja tutkija Pauli Tapion (s. 1986) esikoisteos sovittaa ajankuvaa ja jokapäiväisyyksiä historiallista maisemaa vasten vaikuttavasti ja vetoavasti. Elegia maailman hirveyksien edessä ja ylistyslaulu elämän suurille vähäpätöisyyksille. Teoksen näkymiin on helppo viehättyä ja jalkautua. Runoissa pienet arkiset pistot…

Johanna Venho: Saaren runot

Jani Saxell, 29.1.2018

Suomalainen lyriikka oli uuden vuosituhannen ensi kymmenellä kenties kokeilevimmillaan ja koneilevimmillaan. Kielivetoinen hakukonerunous, postmodernin ironian kyllästämät metafiktiiviset ja intertekstuaaliset leikittelyt saivat paljon palstatilaa. Ne tulivat esitellyksi – kuten pienessä maassa usein käy – miltei ainoana oikeana tekemisen tapana. Toisaalta oli niitäkin, joiden mielestä nyt viimeistään runous menettää yhteytensä reaalitodellisuuteen. Tilalle saatiin itsetarkoituksellista hämäröintiä ja hermeettisiä…

Virpi Vairinen: Ilmanala

Réka Lelkes, 22.1.2018

Ilmanala on turkulaisessa Kolera-kollektiivissa toimivan Virpi Vairisen (s. 1986) toinen runoteos. Hänen esikoisrunokokoelmansa Kuten avata äkisti (2015) valittiin Tanssivan karhun palkintoehdokkaaksi. Vairinen pitää Askareskumara-nimistä visuaalis-kokeellista taiteilijablogia, ja kirjoittamisen lisäksi hän toimii digitaalisen ja kokeellisen runoussivusto Nokturnon päätoimittajana. Ilmanala vakuuttaa vahvalla visuaalisuudellaan. Heti ensilukemalla Ilmanala vakuuttaa vahvalla visuaalisuudellaan. Huomio kiinnittyy tekstinkäsittelyohjelman erikoismerkkeihin, kuvien kanssa esitettyihin runoihin, pörssitietoja…

Juha Kulmala: Ränttätänttä

Esa Mäkijärvi, 8.1.2018

Juha Kulmalan (s. 1962) runous on saanut ansaitsemaansa huomiota viime vuosina. Turkulaisen Kulmalan edellinen kokoelma Pompeijin iloiset päivät (2013) sai Tanssiva karhu -palkinnon ja uusi Ränttätänttä on ehdolla Runeberg-palkinnon saajaksi. Molemmat tunnustukset ovat ansaittuja, sillä hänen kirjansa ovat kielellisesti upeita. Pompeijin iloisissa päivissä elettiin maailmanlopun tunnelmissa. Pessimistisen kirjan sävy oli Kulmalan mukaan ”systeemin vika”, kuten…

Mika Kivelä: Poliisin eristämä alue. Runot 2010-2017

Sami Liuhto, 27.11.2017

Olen tuntenut Mika Kivelän vuodesta 2011 saakka. Hänen runoutensa ei oikein sovi mihinkään muottiin, mikä on ilmoitettu jo monella suulla, ja kerrankin ihmiset ovat oikeassa. Nyt Kivelä on pannut samoihin kansiin kolme 2010-luvun runokokoelmaansa nimellä Poliisin eristämä alue. Runot 2010–2017. Runokokoelmat ovat Haudattu (2010), Dumdum (2012) ja Räkäkännirakkautta (2015). Loppuun Kivelä on sijoittanut vielä viisi…

Maria Matinmikko: Värit

Laura Kärkäs, 4.11.2017

Maria Matinmikko (s.1983) hämmentää ja ilostuttaa lajimääritelmien äärellä. Värit on kokoelma kaikesta olevasta ja se murtaa lajien rajat ja raajat niin temaattisesti kuin teoksen ulkopuolella. Kirjailijan esikoisteos Valkoinen (ntamo, 2012) voitti Yleisradion Tanssiva karhu -palkinnon vuoden parhaana runoteoksena. Seuraava kokoelma, Musta (MKS, 2013), puolestaan sai kriitikot pohtimaan runon ja proosan rajapintoja. Kolmas, trilogian päättävä, teos…

Jan Blomstedt: Historian ironia

Irene Vehanen, 23.10.2017

Aforismikokoelma Historian ironia on ensi kosketukseni Jan Blomstedtin tuotantoon, ja se teki heti vaikutuksen. Tämän teoksen kohdalla mielenkiintoni herätti aforismi ”Erakon viisautta on, ettei hänen tarvitse enää viisastua”. Jotakin kaikesta turhasta vapautumisen autuutta tämä kai ensimmäisen kerran sen lukiessani minulle viestitti. Ulkoiselta olemukseltaan vaatimattoman näköinen teos on sisällöltään suuri. Ironian määrittelyä Sana ironia esiintyy niin…

Tuula Hämäläinen: Parhaita päiviä ovat yöt

Irene Vehanen, 16.10.2017

Parhaita päiviä ovat yöt -runokokoelma on erikoissairaanhoitajana uransa tehneen lahtelaisen Tuula Hämäläisen ensimmäinen kustannettu teos. Sen viidessä osassa tehdään tiliä elämästä, ja keskeisenä teemana on aika ja ajan kuluminen. Tätä kuvataan muun muassa käyttämällä hiekka-symboliikkaa eri tavoin. Kahden sivun johdannosta ja kirjan nimestä saa sellaisen käsityksen, että ollaan pakomatkalla. Ensivaikutelma on kuitenkin harhaa, sillä runoissa…

Vesa Lahti: Valo murtautuu kynnen alta

Artemis Kelosaari, 2.10.2017

Keski-Suomen kirjallisuuden läänintaiteilija (2014-17) Vesa Lahden kolmas runoteos on vähäeleisten tuokiokuvien kokonaisuus. Valo murtautuu kynnen alta kuljettaa lukijaansa maalaismaisemissa, metsien ja peltojen laidoilla, sumun ja sateen keskellä, vuoden- ja vuorokaudenaikojen vaihtelussa. Kuu loistaa, erinäköiset pilvet liikkuvat, eri lajisia lintuja (harmaasieppo, satakieli, kehrääjälintu…) vilahtelee näköpiirissä. Aisti, tunne ja äly ovat Lahden runoissa yhtä – ihailtava ominaisuus….

Olli Hyvärinen: Riimukeinu

Janne Löppönen, 25.9.2017

Riimukeinu sisältää Olli Hyvärisen (s. 1958) kootut runot ja aforismit. Merkille pantavaa on, ettei Hyväriseltä ole ennen tätä syksyä ilmestynyt uusia runo- tai aforismiteoksia sitten vuoden 2011. Siksi Riimukeinu antaa vaikutelman jonkinlaisesta poeettisesta välitilinpäätöksestä. Hyvärisellä runo ja aforismi kulkevat rinta rinnan. Kokoomateoksia lukee väistämättä eri tavalla kuin yksittäisiä runokokoelmia. Teosten sisäinen rakenne menettää merkitystään ja…

Toim. Jenni Haukio, Sinikka Vuola, Tuula Korolainen & Riitta Tulusto, Ona Aula: Katso pohjoista taivasta, Olet täyttänyt ruumiini tulella, Ikäisekseen hyvin säilynyt, Suomalainen runokirja

Vesa Rantama, 11.9.2017

Runoantologiat ovat Suomi100-vuoden väistämättömiä sivutuotteita. Niiden julkaiseminen juhlavuonna on itse asiassa niin ilmeistä, että yhteys on jotenkin yritettävä peittää. Yhdessäkään antologiassa, jota tässä kirjoituksessa käsittelen, ei ole virallisia Suomi100-leimoja, joita muuten näkee kaikkialla margariinipaketeista ralliautoihin, ja vain yksi valikoima viittaa satavuotisjuhliin otsikkotasolla. Antologia on runon hautausmaa – sivuja selatessa voi kokea elämyksellisen syyspäivän kävelyretken. Niin…

Markku Aalto: Maailmanlopun takuumies

Juhana Henrikki Harju, 28.8.2017

Seitsemännellä runokokoelmallaan Maailmanlopun takuumies Markku Aalto jatkaa katurunoudesta ammentavalla tyylillään maailmanlopputematiikan käsittelyä, jota on ilmennyt hänen aiemmissakin kokoelmissa. Vallitseva näkökulma on miehen, joka ilmeisen tietoisesti pitää yhteiskuntaan kädenmittaista etäisyyttä. Tällainen maskuliininen, ulkopuolisen positiosta ammentava äijänäkökulma on suomalaisen katurunouden peruskauraa. Samoin transgressiivisuus, joka kuitenkin näkyy ennalta-arvattavissa muodoissa alatyylisinä ilmauksina ja suorasukaisina viittauksina seksiin ja päihteidenkäyttöön. Goliardirunoudessa…

« Edellinen sivu Seuraava sivu »

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto