Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Syrjäiset vesimaisemat

Tapio Salomaa, 25.3.2013
Katja Kaukonen: Vihkivedet 219 s., WSOY 2012

Katja Kaukosen Vihkivedet on kaunis kirja. Kaukonen maalailee hahmojensa subjektiivisia maailmoja perusteellisesti estetisoidulla kerronnalla.

Novellit kertovat ihmisistä, jotka ovat yhteisestä maailmasta tavalla tai toisella irronneita. Päähenkilöinä on hiljaisia poikia, liian kilttejä miehiä, naiseuden kynnyksellä järkkyviä tyttölapsia, yhteiskunnasta pudonneita yksineläjiä ja kameraa pakoileva kissa.

Kaukonen kirjoittaa sydämellä ja myötäeläen, toisaalta hänen kerrontansa on ensisijaisesti esteettistä, välillä myös hahmokuvauksen ja juonen kustannuksella. Hienointa siinä ovat mieleenpainuvat runolliset kuvat.

Estetiikan ehdoilla

Kaukosen maagisen realismin maailmoja määrittää salainen esteettinen harmonia, jonka ei saa antaa rikkoutua.

”Jokeen piti astua paljaana ja hyvin huuhdottuna. Ei sinne saanut kantaa mukanaan mitään vieraita aineita, ei edes myrkyllisiä ajatuksia, kyllähän siitä oli sanottu.”

”Yksikään meistä ei saisi lähteä, muuten rinkiin tulisi aukko, ja sielu voisi livahtaa pakoon.”

”Äidin piti ottaa maisema omakseen yksin, pala kerrallaan, hänhän oli kaupunkilainen. Äänet ja tuoksut tihkuivat hänen lävitseen, ilme pehmeni. Maisema ottikin hänet… Turha talvikotelo valahti maahan, kaupunki-ihmisyys, lyijyasu.”

Päähenkilöt ovat herkkiä yksilöitä, jotka ymmärtävät parhaiten oman maailmansa salaiset säännöt. Näissä säännöissä viittaillaan kansanuskon, luontomystiikan ja runollisen symbolismin intuitiivisiin ja kulttuurisiin lainalaisuuksiin.

Tarinoita yhdistävä elementti on vesi, klassisen monipuolinen symboli, jonka kautta Kaukonenkin kuvaa syntymää, kuolemaa, elämän kiertokulkua ja pinnanalaisia salaisuuksia. Joissakin novelleissa se on keskeisemmässä asemassa, toisiin se on jotenkin ujutettu mukaan.

Tietäjälapset

Kokoelma on jaettu kolmeen osioon, joista ensimmäinen sisältää tarinoita lapsen näkökulmasta, toinen aikuisen, ja kolmas kuvaa kuolemaa ja luopumista.

Ensimmäiset novellit ”Lauteille mahtui vain kolme” ja ”Ei kivitetty väärintekijää” sijoittuvat epämääräisille syrjäseuduille, pysähtyneeseen menneisyyteen. Kerronta virkistää runsassymbolisella proosarunomaisuudella, toisaalta symboliverkot on punottu osittain konkreettisen kerronnan kustannuksella.

Symboliverkot on punottu osittain konkreettisen kerronnan kustannuksella.

Kaukosen lapsihahmot ovat jonkinlaisia tietäjälapsia, etenkin kokoelman ensimmäisissä novelleissa. He ovat hahmoista viisaimpia ja tuntevat maailmansa maagiset lait. Heidän mielenmaisemansa on vain osittain lapsenomainen, siinä on myös vanhusmaisia piirteitä.

”Eino oli puuhakas lauantai, joka taittui odotettuun ilonpitoon ja iltasaunaan. Minä olin totinen pyhä, sunnuntai, radion rahiseva jumalanpalvelus.”

Kokoelman hienoimpiin hetkiin kuuluu toisen novellin kohtaus, jossa orava laskeutuu korkeuksista ja alkaa saarnata päähenkilölle oraakkelimaisesti alitajunnan syyttävällä äänellä. Tällaisia äkkivääriä omaperäisyyden välähdyksiä Kaukosen tekstiin kaipaisi enemmänkin, niistä tulee helposti kohokohtia vakavamieliseen eteerisyyteen taipuvaisessa kerronnassa.

Eksyneet aikuiset

Kokoelman onnistuneimmat novellit löytyvät toisesta osasta, jossa Kaukosen ilmaisu tavoittaa vakuuttavammin myös synkemmät sävyt ja konkreettisemmat kuvat.

Pisin ja paras novelli on kirjan keskellä sijaitseva ”Kuolinkosto”. Siinä tunnollinen aviomies huolehtii luulosairaasta vaimostaan saaden palkkioksi vain valitusta ja ilmoittautuu kurssille ompelemaan kuolinpaitaa. Novelli tavoittaa hankalasta läheisestä huolehtimisen vaietut vaikeat tunteet ja kehittyy inhimillisten hahmojen, ristiriitaisen dialogin ja herkullisen yllätyskäänteen myötä mustan huumorin täysosumaksi.

Erityisen ihastuttava on myös ”Tämän näyn hän jätti”. Siinä kissa metsästää oravaa samalla kun mies metsästää kamerallaan kissaa. Kissa on samanaikaisesti sekä omistautuva esteetikko että vaaniva saalistaja.

”Oravan sileä turkki kiilsi kuparisena auringossa. Kissa erotti jäntevät lihakset ja uteliaan valppaan katseen eikä tiennyt mitään kauniimpaa. Miltä tuntuisi puristaa orava rintaa vasten? Miltä tuntuisi poimia sen turkista talteen taivas ja aurinko?”

Kolmannen osan novelleista mieleenpainuvimmat ovat kaksi ensimmäistä: ”Ennen kuin sopulit saapuvat” kertoo vahvoin kuvin tytöstä, joka tahtoo liian varhain naiseksi, ”Kirjoitan nimeni” taas on omalaatuisen koskettava tarina naisesta, jolla ei ole enää ketään ja joka löytää kuuntelijan vain hautausmaalta.

Kuolemaa käsittelevät monologit ”Sylissä kokonainen elämä” ja ”Aurinko ei tänä yönä laske” jäävät lyhyiksi ja etäisiksi, etenkään jälkimmäistä ei kansien sulkemisen jälkeen enää muista lukeneensa.

Kieli lumipeitteenä

Kaukosen kieli on hallittua ja punnittua, kömpelyyksiin se ei lipsu. Se on kuin lumipeite tarinoiden yllä: kepeää, pehmeää, valkeaa. Se tekee kaikesta kaunista ja kauneimmillaan lumoavaa, mutta samalla se rajoittaa novellien tunneskaalaa vaimentamalla kulmikkaat vaikutelmat.

Aiheiden tasolla novelleista löytyy yksinäisyyttä ja kuolemaa. Kielen tasolla ilmaisu on silloinkin kevyttä, lyyristä, tyyliteltyä. Painottuminen haaveellisuuteen ilmenee esimerkiksi konditionaalin runsautena. Heikoimmillaan kerronta on abstraktia ja tunteet pumpuloituja, silloin kaipaisi tuntuvampaa ilmaisua.

Kaukosen kieli ei lipsu kömpelyyksiin.

Vaikuttavimmillaan kokoelma on novelleissa, joissa Kaukonen luottaa konkreettisiin vahvoihin kuviin ja pitää tunteiden sateenkaaren kirkkaana, ristiriitaisena ja monipuolisena.

Kovin eteeristä kerrontaa karsastavien kannattaa pysyä Vihkivesistä loitolla, mutta kauniista kirjoista innostuvien kannattaa se kyllä lukea, koska lumoavan lukuelämyksen se tarjoaa.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto