Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Haparointia ja mustaa valoa

Johanna Venho, 27.12.2003
Katja Myllyviita: Loistavaa s., Tammi 2003

Katja Myllyviidan ironisesti nimetyssä esikoisromaanissa on kiinnostavat ainekset. On tuuliajolla olevia nuoria, itsetuhoista käytöstä, jonka syitä etsitään lapsuudesta, ihmisiä, jotka pakenevat sisäistä tyhjyyttään huumeisiin. On kuvausta siitä, millaista huumehöyryinen elämä pohjimmiltaan on: pakoa, piittaamattomuutta, hetken lohdun tai nautinnon etsintää. Moraalisiakin pähkinöitä Myllyviita heittää: Mitä väärää itsekkyydessä muka on? Jos jokainen huolehtisi siitä, että on itse onnellinen, eikö kaikki olisi hyvin? Kokonaisuus jää vain harmittavan sekavaksi, henkilöt niin pinnallisiksi, ettei heihin ehdi eläytyä.

Kirjan minäkertoja Asta muuttaa asumaan yhteisöön, jossa bileet, happo, trance-musa ja musta valo jylläävät. Hän on tutustunut Aaroniin, joka on kuin satujen prinssi: värikäs, lumoava, jumalainen, kaiken inhimillisen puutteellisuuden yläpuolella. Aaronin vastaus kaikkeen on happo: happoa nappailemalla pysyy onnellisena, ei kannata miettiä turhia.

Itsekeskeisen, ’vastuuttoman onnellisen’, bileiden kuninkaan Aaronin vastapariksi asettuu Asta, joka esitetään äitimäisen huolehtivana, välillä ärsyttävänkin velvollisuudentuntoisena nuorena naisena. Asta ei horjahduksistaan huolimatta antaudu hapon houkutuksille vaan roikkuu kynsin hampain kiinni ’normaalin elämän’ syrjässä. Hän myös koettaa saada Aaronia ymmärtämään, ettei ihminen ole riippumaton toisista ihmisistä ja ettei toisia voi kohdella kuinka tahansa. Aaron ei kuitenkaan havahdu tajuamaan tai ei halua tajuta. Ei edes silloin, kun pikkuveli ottaa yliannostuksen ja päätyy vihannekseksi kroonikko-osastolle.

Astan nykyhetken kuvausta leikkaavat muistot menneestä: alkoholistiäiti kummittelee mukana koko ajan ja lapsuuden rankat kokemukset pulpahtelevat mieleen. Lapsen yksinäisyys ja se, miten lapsi on täysin aikuisten armoilla, on ehtymätön aihe. Pikku-Asta joutuu kasvamaan keskenkasvuisten isojen ihmisten ympäröimänä. Kun hän aikuisena pääsee kurkistamaan Aaronin kotiin, hän löytää samankaltaisen asetelman sieltä. Mitä annettavaa lapsilleen voi olla vanhemmilla, jotka eivät itsekään osaa elää elämäänsä?

Lapsuuden muistot eletään myös ruumiin kautta: kun ne paljolti ovat tiedostamattomaan painuneita kokemuksia, joille on vaikea löytää sanoja, ruumis saa potea ne. Loistavaa on hyvin fyysinen kirja. Siinä naidaan, hikoillaan, syödään, oksennetaan, purraan, imetään, podetaan kuumetta tai särkyä melkein joka sivulla. Astan tunteet ilmaistaan usein sen kautta, mitä hänen ruumiissaan tapahtuu.

Jos henkilöt jäävät pintaahipoviksi, niin sama ongelma on kirjassa tarinan tasolla. Yhtäkkinen sovinto äidin kanssa ja Astan äkillinen repäisy irti Aaronista ja kommuunin elämästä hätkäyttävät lukijaa, kun niitä ei ole pohjustettu tarpeeksi. Myös Astalle äkisti läheiseksi tuleva Anna on omituisen paperinukkemainen, epätodellinen henkilö. Muuten minusta kirjan ihmiset ovat kiinnostavia: Asta kaikessa ristiriitaisuudessaan, epätodellinen Aaron, petomainen äiti ja poissaoleva isä, änkyttävä Pelle, jonka on ollut pakko kohdata todellisuus, Aaronin pikkuveli Joonatan, josta tulee uhri. Jos olisi päässyt enemmän henkilöiden päänsisäisiin maailmoihin, heidän kuvansa olisivat voineet syventyä.

Pidin kyllä Myllyviidan kirjan tinkimättömästä synkkyydestä. Hän ei kaunistele eikä silottele liikoja, ei hihku positiivisen elämänasenteen puolesta. Kirjan viesti tuntuu olevan, että todellinen, kestävä onni saavutetaan pohjia myöten rypemällä, pimeästä pintaan räpiköimällä. Vaikeita asioita ei voi kiertää tai torjua, kuten Aaron aineineen tekee, ne on kohdattava silmästä silmään.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto