Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Yksin, muttei silti koskaan yksin

Artemis Kelosaari, 19.10.2015
Katja Seutu: Minä olen hänen asuinsijansa 50 s., Sanasato 2015

Kirjallisuudentutkijan ja Helsingin yliopiston dosentin Katja Seudun esikoisrunokokoelman keskeinen teema on jotain varsin eksoottista: joku salaperäinen toinen, joka ihmistä seuraa. Minä olen hänen asuinsijansa, Seutu pohtii jo kokoelmansa nimessä, ja jättää itselleen tehtäväksi tarkkailla runoissaan, kuka on tämä hän.

Onko kyse ihmismielen kerroksisuudesta, siis siitä, miten ihminen voi puhua ”itselleen”? Vai yksilön monet roolit ja minuudet? Vai onko hän jokin (muu) projektio, esimerkiksi mielikuva itsestä muiden silmissä? Tuskin kyseessä on kuitenkaan mikään yliluonnollinen tai vaihtoehtoisesti psykoottinen kokemus jostakusta kirjaimellisesti toisesta oman pään sisässä?

Seudun kirjoitustyylistä hyppää ensimmäisenä silmille, kuinka pelkistettyä se on.

Näihin kysymyksiin ei Seutu varsinaisesti vastaa. Sen sijaan hän keskittyy kuvaamaan kohtaamisia tämän ”toisen” kanssa tai muuten vain ajatuksiaan siitä/hänestä. Kovin ahdistavina nämä kohtaamiset eivät näyttäydy – kyse ei siis ole siitä, kun ”minussa minua raahasi/ jokin minulle vieras mies”, kuten Uuno Kailas sanoisi. ”Hän” on ”kiertolainen”, siis jonkinlainen satelliitti, epäitsenäinen seuraileva olento. Varjo-sanaakin voisi tässä yhteydessä hyvin käyttää, joskaan ei jungilaisessa mielessä. Mikään ei viittaa siihen, että Seudun kiertolainen olisi negatiivinen sen enempää kuin positiivinenkaan hahmo; se vain on, siinä missä satunnaiset ajatukset ja sattumalta merkille pannut asiatkin.

Haikuja ilman tavujen laskemista

Seudun kirjoitustyylistä hyppää ensimmäisenä silmille, kuinka pelkistettyä se on: useimmissa runoissa ei ole yli kymmentä riviä, kaikkein lyhimmissä on vain 3–4. Myös hänen virkkeensä ovat kovin yksinkertaisia, jos eivät aina lyhyitä: ”Kutsun häntä/ Töölönlahdella,/ kaupungin lähiöissä ja saaressa./ Sitten painan kädet korville,/ jotta en kuulisi/ jos hän jättää vastaamatta.” Lienee lukijasta kiinni, pitääkö hän tällaista ihailtavana ”hiottuna ilmaisuna” vai pelkkänä kylmänä, arkipäiväisenä mitäänsanomattomuutena. Metaforia Seutu ei paljoakaan käytä, vaan hänen runonsa muodostuvat pääasiassa juuri tällaisista toteamuksista.

Ei liene ihme, että Seutu siteeraa kokoelmassaan kahta runoilijaa: T.S. Eliotia ja japanilaista Matsuo Bashoa. Ilmeisesti ajatus ihmisyksilöä seurailevasta kiertolaisesta, ”hänestä”, on peräisin juuri Eliotilta; kuten koko kirjan mottona olevassa The Waste Landin katkelmassa sanotaan, ”Who is the third that walks always beside you?” Vaikka Eliot on itse melkoisen monisanainen kirjoittaja rikkaine viittaus- ja metaforavarastoineen, Seudun ilmaisun kuivakkuus ei ole kaukana Eliotin hengestä.

Enemmän Seutu kuitenkin kantaa mukanaan kaikuja klassisesta japanilaisesta runoudesta. Hallittu vähäeleisyys, jonka kautta kuitenkin kätketään näennäisen satunnaisten luontoon liittyvien havaintojen taakse ajatuksia – moista kirjoitustyyliä saattaisi itse Bashokin (1644–94) arvostaa. Joku ”Syreenien kuivuneet kukat” (s. 10), joka on yksi kokoelman parhaista runoista, eroaa basholaisesta haikusta lähestulkoon vain siinä, että se ei pysy 5-7-5-tavukaavassa vaan ryöppyää länsimaiseksi moderniksi runoksi: ”Syreenien kuivuneet kukat/ pyörivät jaloissa,/ niitä katsellessa/ toivon minäkin/ aikaa ja paikkaa,/ ne pyörivät/ kuihtuneet kukat/ ne sentään ovat,/ minä olin jo alkanut/ unohtaa kaiken pois.”

Seutu kantaa mukanaan kaikuja klassisesta japanilaisesta runoudesta.

Seutu on kunnostautunut ennen muuta Mirkka Rekolan runouden tutkijana, mutta Rekola-vaikutteet näkyvät eniten muodon tasolla: sirpaleinen asettelu (yksi lyhyt säkeistö sivun ylälaidassa, toinen sivun alalaidassa yms. muotoilut) voisi olla suoraan jostain Rekolan kirjasta ja runojen rytmissä kuuluu paikoin kaikuja häneltä. Konkreettisuuden ja abstraktiuden yhdistävä ilmaisu (”Minä elän aikojesi seurassa,/ tulee kevät joka oli,/ ruoho kasvoi, talvi kinostui lattialle”) lienee sekin saanut vaikutteita Rekolalta. Seutu ei ole aivan yhtä vaikeatajuinen kuin ihailun kohteensa (?) pahimmillaan, mutta hänelläkin epämääräisyys kääntyy paikoin pahasti itseään vastaan.

Irrallinen silmä Helsingin kaduilla

Seudun runojen minä ja useimmat muutkin niissä esiintyvät oliot vaikuttavat olevan koko ajan siirtymässä jonnekin: runoissa tullaan, mennään, lähdetään, kävellään, saatellaan, poistutaan, kumarrutaan lähelle ja jopa koko maailmakin kääntyy välillä ylösalaisin. Silloinkin kun puhuja istuu, hän istuu keskellä kaupunkia – kaikesta päätellen Helsinkiä, jonka paikannimet vilahtelevat pitkin teosta. Yhtä lailla silmiin pistää se, että puhuja on lähes poikkeuksetta yksin ja tarkkailee hämmentävän hiljaista ympäristöään. Ainoa seuralainen on tuo mystinen kiertolainen, jota välillä tunnustellaan ja kuulostellaan.

Kokoelman takakansitekstin mukaan ”teoksen runoissa tutkitaan tilaa, jossa minä ei koe olemistaan enää subjekti- ja objektisuhteiden kautta sekä kohtaamisen mahdollisuuksia”. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että runojen todellisuus on paikoin varsin vinoutunut. Enkä tarkoita tällä mitään virkistävän kieroa katsetta maailmaan, vaan todella kaoottista kokemisen tapaa, josta on vaikea saada otetta. Asiaa ei auta se, miten epämääräiseksi kiertolaisen olemus lopulta jää; Seutu olisikin voinut kirjoittaa siitä/hänestä itsestään, ei vain kohtaamisesta sen kanssa, edes hieman enemmän. Lukija päätyy runo toisensa jälkeen vain seuraamaan, miten puhuja vaeltelee päämäärättömästi Helsingissä, lausuu toteamuksia omituisen epäselviksi haalistuneista (vai kirkastuneista?) näyistä ja tuntee välillä jonkin käsittämättömän ”kiertolaisen” läsnäolon. Edellä mainittu skitsofreenisuusvaikutelma palaakin yhtäkkiä mieleen, kun Seutu kirjoittaa näin: ”Kun kävelen/ melkein kadotan tietoisuuteni,/ niin kovaa jokin huutaa,/ kiertolainen, lupaa kysymättä/ elää minussa./” Tai näin: ”Maisema kääntyy,/ hidasta, vahvaa, lähes huomaamatonta/ liikettä ruohossa ja lehdillä./ Ei voi olla kääntymättä/ kun kaikkialla palaa.”

Yksilö samanaikaisesti sulautuu väkijoukkoon ja nousee sieltä esiin ennennäkemättömissä määrin yksinäisenä.

Toisaalta tällaisen minän pirstoutumisen voi yhdistää baudelairelais-benjaminilaisiin käsityksiin modernista kaupungista tilana, jossa yksilö samanaikaisesti sulautuu väkijoukkoon ja nousee sieltä esiin ennennäkemättömissä määrin yksinäisenä. Kaikki muuttuu jatkuvasti, joten ihmisenkin on muututtava koko ajan. Onko kiertolainen siis sittenkin jokin nähdyksi tulemisen tai jatkuvan muutoksen tuottama minuuden puoli, tai omaan yksilöyteensä eriytyneen minän luoma perimmäinen mielikuva toisesta, tai jotain muuta vastaavaa? Ainakaan Seudun puhuja ei todellakaan ole paljon muuta kuin ”silmä väkijoukossa”, niin irrallisia hänen havaintonsa ovat. Minuus on todellakin hajonnut, jollain lailla suorastaan irronnut ruumiistaan – siitä, missä sijaitsevat sekä aistit, sydän että aivot.

Kaikkien runoilijoiden ei nimittäin tarvitse olla mahdollisimman aistivoimaisia tai tunteita tulvivia, mutta silloin olisi hyvä olla terävän älyllinen. Seudun runot, vaikka niiden kieli hyvää onkin, sen sijaan jäävät turhan usein ”fiilistelyksi ilman fiilistä”. Idea ihmisestä jonkun ”toisen” asuinsijana on mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä, mutta valitettavasti se jää Seudulla liian epämääräiseksi kannattelemaan kokonaista runoteosta kovin hyvin.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto