Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Muodonmuutoksia

Johanna Venho, 16.11.2002
Katri Tapola: Näiden seinien sisällä me emme näy s., Tammi 2002

Ollakseen niinkin keskeinen osa ihmiselämää äitiyttä on kuvattu kaunokirjallisuudessa hämmentävän vähän, varsinkin sisältäpäin, äitien itsensä kertomana. Nyt aihe näyttää tekevän tuloaan; meilläkin on viime vuosina ilmestynyt useita, äitiyttä eri kanteilta tarkkailevia romaaneja, ja onpa joku saanut aiheen puhua äitiyskirjojen buumista. Tilausta niille kyllä tuntuu olevan. Katri Tapolan toinen romaani Näiden seinien sisällä me emme näy on kurkistusikkuna yhden naisen äitiyteen, mutta paljon siinä on yhteistä ja yleispätevää. Se on syvä ja monitasoinen kertomus ihmiseksi syntymisestä, eikä ole toivoakaan, että sitä pystyisi kattavasti kuvailemaan yhden arvostelun puitteissa.

Kirja on eräänlainen muodonmuutostarina. Päähenkilöstä, Ellenistä tulee äiti. Kertomuksen mittaan nainen muuttuu, naisen ja miehen suhde muuttuu. Myös lapsi muuttuu, samoin äidin ja lapsen symbioottinen suhde, kun lapsi irtautuu äidistä, oppii puheen ja löytää oman tahdon.

Katri Tapola kertoo taitavasti. Teksti on paljolti kuin runoa: moniselitteistä ja latautunutta sisäistä kerrontaa, jossa ulkoiset, konkreettiset faktat ovat olemassa symboliarvonsa takia. Tapola luo näyttämön, jossa on kaikki tarpeellinen mutta ei mitään turhaa. Hän tietää kertomuksensa rajat ja pysyttäytyy niissä. Saamme tietää Ellenin menneisyydestä vain vähän, Tapanin taustoista emme sitäkään. Silti henkilöt eivät jää paperinmakuisiksi tai ohuiksi, koska heidän tajuntaansa poraudutaan syvälle.

Mielentiloista puhutaan astioitten, soseitten, lattialla lainehtivan kuran ja hiekan, tai talvisen hiihtometsän ja lumisen, avaran pihan kautta. Miehen kirjahyllyyn unohtama kahvikuppi saa kuvittaa sitä, miten mies tuntuu äidin ja lapsen tiiviissä yhteydessä ylimääräiseltä ja tiellä olevalta. Ellenin mielestä mies aiheuttaa vain ylimääräistä sotkua ja vaivaa. Pikkuhiljaa tilanne muuttuu: lapsi kasvaa ja ottaa etäisyyttä äitiin, ja sekä Ellen että lapsi pääsevät lähemmäksi miestä.

Löydän kirjasta kolme tasoa: Ellenin suhde lapseen, Ellenin suhde mieheensä Tapaniin ja Ellenin suhde omaan äitiinsä. Kaikki nämä muuttuvat kirjan mittaan. Alussa Ellen on kiinni lapsessa tai pikemminkin Ellen ja lapsi ovat yhtä. “Kummallinen onni leviää pitkin poikin kotia“, kun mies on töissä ja äiti ja vauva kahdestaan kotona. Mies kuitenkin palaa: roikottaa kuutta muovikassia, tuo vääränlaista ruokaa, likaa kuppeja eikä vähimmässäkään määrin ymmärrä Elleniä. Ellen äyskii ja haukkuu, karkottaa Tapanin luotaan, ja samalla syyttää mielessään Tapania siitä, että tämä jättää vaimonsa niin yksin.

Kuvaus Ellenin pohjia myöten ristiriitaisesta suhtautumisesta mieheen on ironista ja oikeasti hauskaa. “Ellen mietti taas, (–) mitä mies saattoi tarkoittaa sillä, ettei vienyt käyttämiään kuppeja tai paitoja paikoilleen. Miksi mies ehdoin tahdoin teki hänen elämästään piinaa, eikö hän tosiaankaan käsittänyt kahlitsevansa käytöksellään Ellenin ajatukset?“

Välillä Tapola antaa armollisesti puheenvuoron myös Tapanille. Mies pohtii vaimonsa muuttumista lapsen syntymän jälkeen ja yrittää kuumeisesti ymmärtää melkein käsittämättömäksi muotoutunutta Elleniä.

Symbioosi ja sen purkautuminen

Äidin ja lapsen suhde on kirjan kovaa ydintä. En ole lukenut kotimaisessa kaunokirjallisuudessa aikaisemmin yhtä hyvää kuvausta symbioosista ja sen vähittäisestä purkautumisesta, kun lapsi siirtyy oman kielen ja oman tahdon maailmaan. Teoriat tunnetaan, mutta ne sulautuvat kertomukseen luontevasti, ja kaikki maistuu läpieletyltä. Lapsen irtautumisyritykset ahdistavat alkuun paitsi lasta itseään, myös äitiä. “Ellen valvoi kun lapsi nukkui ja suri sitä miten lapsi hänet oli hylännyt. Se työnsi häntä etäämmäs ja samalla haki hänestä lohtua, haki oikeaa etäisyyttä, sääteli hänen olemistaan: etäälle, lähelle, etäälle, lähelle.“

Tapola kuvaa sitä, miten äidin ja lapsen tahdot törmäävät vastakkain ja miten Ellenin on löydettävä itsensä taas uudelleen irrallisena lapsesta. “Hän käveli poispäin, sillä hänen oli pakko.“ Silti Ellen “haaveilee painosta, jonka vielä kerran voisi kantaa. Joku roikkuisi hänessä, huutavana, räkäisenä (—).“

Suhteessa omaan äitiinsä Ellen etsii omaa kuvaansa, omaa äidin rooliaan. Suuren äidin varjo häälyy taustalla, ja Ellen pinnistelee ollakseen yhtä täydellinen, täyttääkseen kaikki sanattomat vaatimukset. Ellenin kaappi on täynnä vääriä tavaroita: sievän vaaleanpunaisen puseron takaa pilkottavat käsiraudat ja ruoska. Silti hän yhä yrittää olla äidilleen mieliksi ja tehdä kaiken yhtä hyvin kuin äiti. “Ellen astui valoon, syyllisyys vei hänet kohti keittiötä, jossa aherrus ei koskaan saanut loppua.“ Kilpaa nämä kaksi naista touhuavat keittiössä, kuorivat, pilkkovat, kauhovat, keittävät, valmistavat oman äidin lihapullia. “Onko se sitten miehen vika, ajatteli Ellen, jos vaimo onkin tyttö, kietonut kätensä lihapullan ympärille?“

Sitä myöten kun lapsi etääntyy ja Ellen tekee tiliä oman äitinsä kanssa, hän pääsee vähitellen lähemmäksi miestä. Hän myös syntyy uudestaan äitinä: hän ei ole enää pyöreä ja kaikkivoipa, vaan “litteämpi“, hän “auttaa lasta ja unohtuu pois“. Ellenin on hyväksyttävä kuolevaisuutensa, epätäydellisyytensä, paikkansa yhtenä renkaana sukupolvien ketjussa. Se on vähäpätöinen osa, maailman tärkein osa.

Samalla tavoin Tapolan tekstissä näennäisen pienet asiat ovat suuria, merkityksettömiltä vaikuttavat esineet ja teot saavat painoa: “Kaikki tapahtuu illalla kello kuusi, ajatteli Ellen noustessaan portaita. Silloin äidit pilkkovat keittiöissään kasviksia ohuiksi suikaleiksi, säännönmukaisiksi pikku kuutioiksi ja keittiö imee lapset äidin helmoihin. Silloin eletään hämärän rajamailla ja keräännytään yhteen. Työpäivä päättyy, sisällä valot syttyvät sitä mukaa kuin aurinko painuu mailleen. Hämärä ajaa lauman kokoon, ja se mitä sitten tapahtuu jää ikuisiksi ajoiksi seinien sisälle, pieniin korviin, ikiaikaiseen muistiin, joka ei petä: oliko niin että peikot saapuivat metsän reunalle kurkkimaan, petolinnut kiersivät korpimaiden yllä ja suonsilmä aukesi upottavana?“

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto