Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Hyvän, pahan ja Suomenlahden tuolla puolen

Kari Levola, 9.1.2002
Kaur Kender: Itsenäisyyspäivä s., WSOY 2001 Kääntäjä(t): Hannu Oittinen

Nuoren Kaur Kenderin esikoisromaani ilmestyi Virossa omakustanteena pari vuotta sitten. Kirjailija itse on kuvannut sen vastaanottoa kotimaassaan väkivaltaiseksi. Kirjan katsottiin loukkaavan kaikkea mitä, yleensä pidetään kirjallisuutena. Täkäläisittäin katsottuna reaktiota ei ihmettele; Itsenäisyyspäivä on rujo näyteikkuna, arvottomuudessaan armoton. Kenderin satiirin hätkähdyttävyyttä lisää näkökulma, josta voisi käyttää nimitystä ´vastenmielinen kertoja´.

Kaur Kender (s.-71) on ehtinyt julkaista kolme romaania. Ennen tätä esikoisromaaniaan hän ammensi katu-uskottavuutta opiskelemalla semiotiikkaa ja toimimalla mainostoimiston johtajana.

Itsenäisyyspäivän kertojaminälle voisi vertailukohta olla Irvine Welshin Paskan päähenkilö Bruce Robertson: vastenmielinen, väkivaltainen, mistään piittaamaton ääliö. Erona on se, että Welshin päähenkilölle käy lopulta ihraisesti, Kender jättää tulevaisuuden lukijalle.

Toinen kirjallinen vertaus on kauempaa haettu, mutta tekisi mieli käyttää Kenderin esikoisen kohdalla samaa määritelmää kuin Pekka Tarkka aikoinaan Joel Lehtosen romaanista Kerran kesällä: se on kehitysromaani, jossa kukaan ei kehity. Kenderin päähenkilö Karl ja hänen ainoa ystävänsä Marks ovat hyvinkin kuin Lehtosen homo novukset, nousukkaat. Aika vain on toinen. Lehtosen päähenkilö toteaa: ”Tämä on ruma, runoton aika”. Kenderin romaanissa aika on sitä monin verroin.

Itsenäisyyspäivä satirisoi virolaista arvotyhjiötä. Mitään ajandokumenttia Kenderin provokaatiosta on kuitenkin turha etsiä. Sen kuva ruotsalaisesta teeskentelystä ja suomalaisesta junttimaisuudesta ei ole liioittelevuudessaan yhtään lempeämpi.

Kender karrikoi virolaista välisukupolvea Viron itsenäistymisen taitekohdassa. Karlilla ei näytä olevan muuta menneisyyttä kuin selviytyminen neuvostoarmeijan simputuksesta. Ainoa tulevaisuudenhaave on tulla miljonääriksi.

Miljoonia lähdetään tekemään välittämällä virolaisnaisia saksalaisiin pornofilmeihin, sukupuuttoon kuolemassa olevien antilooppien sarvia japanilaisille ja ydinaseisiin tarvittavaa punaista elohopeaa tarvitseville. Nekin ovat vain humalaisten ja krapulaisten kaverusten örveltämistä, humalan ja krapulan vuorovettä. Karl ja Marks ovat tunareita, ja Karl heistä se varsinainen luuseri, myös Marksin huijattava.

Kirjan ryyppääminen, väkivalta ja seksi eivät sinänsä hätkähdytä. Niihin on totuttu, mutta ei sellaiseen naisvihaan, jota päähenkilö edustaa. Karl pieksää ja nöyryyttää avovaimoaan aina, kun sattuu huuruisilta retkiltään palaamaan. Kuva Karlin ja Marksin sovinismista on niin raju ja ällöttävä, että Kenderin kirjaa voisi pitää feministisenä.

Itsenäisyyspäivä on tajunnanvirtaromaani tyhjästä tajunnasta. Karl on vastenmielinen tyhjäpää. Häneen sopisi oikeustermi ´vailla täyttä ymmärrystä´, mutta vain siinä, että hän on edesvastuuton, infantiili ajelehtija, hyvän ja pahan tuolla puolen vailla minkäänlaisia moraalisia kiinnikkeitä. Miten hänestä sellainen on tullut? Kender ei tarjoa muuta viitettä kuin kaksivuotisen neuvostoarmeijan nöyryytykset. Ne Karl on kääntänyt päälaelleen, rehenteleviksi inttitarinoiksi, joita hän kertoo kaikille, kun muuta kerrottavaa ei ole.

Kun maa alkaa rötöstelyn jäljiltä polttaa jalkojen alla, Karl hakee poliittista turvapaikkaa Ruotsista. Siellä hänen armeijatarinansa kasvavat mittaa: hän on pelastanut Pohjolan ohjusonnettomuudelta, kun ydinsukellusveneen tukikohdassa syttyi tulipalo, ja koska hän tietää tästä vaietusta asiasta, häntä vainotaan.

Ruotsalaiset sijoittavat Karlin pakolaiskeskukseen mutta lakkaavat sitten uskomasta hänen tarinoihinsa ja karkottavat takaisin. Karl karkaa Suomeen ja pestautuu reppufirmaan pimeisiin hommiin.

Karlin suomalaisen elämäntavan havainnointi on huikeata luettavaa. Silmät kiinni hän kuuntelee suomalaisten juttelua kahvilassa: ”Avaan silmät. Mä pärjäisin täällä sokeana aivan hyvin. Tää on autistien maa. Kaikki puhuu koko ajan siitä mitä ne parhaillaan tekee.” Kun suomalaiset kuuntelevat radiosta uutisia Viron itsenäistymisestä, asia kiinnostaa vähiten Karlia. Työnantaja antaa Viron itsenäistymisen kunniaksi loppupäivän vapaata, Karl lähtee ryyppäämään ja naimaan työnantajan vaimoa.

Itsenäisyyspäivä ei ehkä rakenteellisesti ole ehyt tai loppuun asti mietitty. Karlin seikkailut Ruotsissa ja Suomessa ovat toki hauskaa veijaritarinaa mutta hajottavat romaanin alkupuolen ja ydinosan pakahduttavaa keskitystä.

Kuitenkin Kaur Kenderin huikea kieli, sen sukellus Karlin alastomaan päähän pitää Itsenäisyyspäivän komeasti koossa ja lukijan tiukassa otteessa. Hannu Oittinen on taitavasti ja ilmeisen oivaltavasti tavoittanut Kenderin kerronnan ainutlaatuisen sykkeen.

Vaikka Karlin ja Marksin ryyppylukemisena onkin Dashiell Hammet, voi aavistella että Kender itse on Sallingerinsa ja Kerouacinsa lukenut, ja vielä Bukowskit päälle. Yhtään hän ei seurassa kalpene ja tekee sitä paitsi aivan omaa juttuaan.

Rappioromantiikastakaan Kenderia on turha syyttää, sen hätkähdyttävyydestä ja arvojen alastomuudesta voi löytää myös tiukan moraliteetin.

Romaanin loppu on ironiassaan huikea. Ruotsissa nyhjättyään ja Suomessa rötösteltyään Karl palaa viisumikielto taskussaan vapaaseen Viroon. Se, että Karl ostaa uudet hampaat avovaimolleen Simsonille, ennen Virosta lähtöään pihalle lyömiensä tilalle, ei ole uutta hyvyyttä, vaan tie miljonääriksi. Siihen on uudessa Virossa ja uudessa elämänkatsomuksessa helpompi mahdollisuus:

”Mä tiedän että pitää elää näin: kädet kullassa, perse mullassa. Tismalleen niin eikä: kädet kullassa tai perse mullassa. Jälkimmäinen on mamareita varten. Kädet saa kultaan vaan niin, että painaa koko ajan toisella kädellä perseitä multaan. Vieraita perseitä.”

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto