Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kiiltomato 2000–2010

Levola - Snickars - Tossavainen - Nyqvist, 28.2.2010

Kiiltomadon synty
(Kari Levola, kirjailija, Kiiltomadon ensimmäinen päätoimittaja)

Kiiltomato.net–Lysmasken aloitti toimintansa tasan kymmenen vuotta sitten. Vuosiin mahtuu onnistumisia ja epäonnistumisia, linjanvetoja ja -korjauksia. Enemmän huomiota ansaitsevaan kirjallisuuteen keskittynyt verkkolehti tuntuu olevan nyt tarpeellisempi kuin kymmenen vuotta sitten osattiin pelätäkään.

Kiiltomadon synty
(Kari Levola, kirjailija, Kiiltomadon ensimmäinen päätoimittaja)

Kiiltomato syntyi vuosituhannen vaihteessa tilanteesta, johon oli tultu: kirjallisen kritiikin vahva ja pitkä perinne oli jos ei katoamassa niin ainakin murenemassa. Toisaalta kirjallisuuskeskustelun tarve ja pohja oli nuorissa polvissa olemassa ja kasvussa.

Internet toi uusia mahdollisuuksia vuorovaikutukseen. Kirjallisuus ei kuitenkaan etunenässä ollut syöksymässä verkkoon. Oli syntynyt joitakin keskustelupalstoja, oli ollut Sanoma-openin kaltaisia foorumeita, joissa kirjailijat ja kriitikotkin olivat äänessä.

Mutta mitä ilmeisimmin Kiiltomadon kaltaiselle kirjallisuuden kritiikkifoorumille oli tarvetta ja kysyntää, niin tekijöillä kuin käyttäjillä. Kritiikki oli painetuissa lehdissä vähentynyt ja sattumanvaraistunut. Huomio tuntui kohdistuvan, kovin suppeasti, lähes tyystin kotimaiseen proosaan, ja Finlandia-ruletti oli tätä huomiota vain keskittänyt. Muille kirjallisuudenlajeille tilaa ei tuntunut enää riittävän. Niin kuin ei tuntunut olevan tilaisuuksia uudelle, nuorelle kriitikkopolvelle.

Muistan hyvin Kiiltomadon ”perustavan kokouksen” Villa Kivessä. Ainakin sen muistan, että väkeä, Kiiltomadon tulevia kriitikkoja siellä oli tungokseen asti. Muistan myös hyvin sen, miten Lukukeskuksessa tehtyjen ennakkosuunnitelmien ja keskustelun jälkeen toivoin kriitikoksi haluavien listaavan ehdotuksia kirjoista, joita Kiiltomadossa pitäisi ja voisi tuoda esiin.

Nippu näitä toivomuksia mukanani palasin kotiin, mutta ne läpi käytyäni, jouduin pistämään liki koko pinkan ö-mappiin. Kritiikkiä olisi haluttu tehdä pääasiassa siitä kirjallisuudesta, joka jo eniten paistatteli huomiossa, eikä muuta osattu nimetä. Siitä pitäen Kiiltomadon toimituskunta, hankittuaan ensin tiedot kattavasti niin pienempien kuin isompien kustantamojen tulevista julkaisuluetteloista, on tehnyt esivalintaa siitä mitä otetaan käsittelyyn, kun kaikkea ei valtavasta nimikemäärästä pysty ja ehdi.

Kun Kiiltomatoa lähdettiin tekemään, mukana keikkui määritelmä ´”vähälevikkisen kirjallisuuden kritiikkisivusto”. Se oli kuitenkin aika kohtuuton tai vino: mitä me olimme kohtaloimaan jotain kirjaa jo ilmestyessään valmiiksi ”vähälevikkiseksi”. Niinpä määrittely otettiin uusiksi ja alettiin puhua ”ansaitsemaansa vähemmälle huomiolle jäävien kirjojen kritiikkisivustosta”.

Hyötyeläin Kiiltomato
(Ann-Christine Snickars, kriitikko ja kulttuuritoimittaja, ruotsinkielisestä Lysmaskenista vastaava toimittaja 2004–)

Kiiltomatoa uhkaa nykyaikainen metsänhoito. Tämän saa tietää, kun etsii lajista tietoa sieltä, mistä on oppinut tiedon löytyvän – netistä. No, ei uhkaa ainakaan tätä matoa. Kiiltomato–Lysmasken täyttää kymmenen vuotta, ja sillä näyttäisi olevan vireä elämä edessään. Sekä lukijat että alan ammattilaiset arvostavat Kiiltomatoa.

Kiiltomato ei ole vain ympäristön koristus, se on hyötyeläin. Se pitää puutarhassa etanat kurissa. Lukukeskuksen Kiiltomato puolestaan työskentelee parhaiten suhteellisen hitaasti. Se ei kilpaile nopeampien kirjallisuusblogien kanssa, joissa yksi salamannopea lukija toisensa jälkeen tarjoilee yhtä salamannopeasti mielipiteensä nettiin.

Blogien sisältö voi olla mitä tahansa erinomaisesta triviaaliin, ja paperilehdistö vilkuilee selvästi niiden formaatin suuntaan ja toivoo paikoitellen voimakkaastikin, että niiden muoto pääsisi vallalle. Ei ole enää itsestään selvää, että lehtiä kiinnostaisi tehdä nimenomaan sellaisia kulttuurisivuja, joihin kuuluu vakavasti otettava kritiikkitoiminta. Lehtien toimituksissa väitetään tietenkin vastaan, jos joku ottaa asian esiin, mutta päivittäinen sanomalehdenluku todistaa toista.

Kun muut tiedotusvälineet ajattelevat yhä lyhyemmin ja nopeammin, Kiiltomato ajattelee pidemmin ja hitaammin. Etsin sanalle ”hidas” synonyymia, joka viittaisi pikemminkin luotettavaan kuin vammautuneeseen, mutta en pääse ajatuksessani eteenpäin ennen kuin ”pitkäkestoisen” kautta löydän ”kestävän”. Siitä voikin hypätä vielä ”pysyvään” ja ”vankkaan”.

Kiiltomato on kehittynyt sellaiseksi. Eräs salaisuuksista on siinä, että Kiiltomato on hyvin organisoitu. Sillä on oma toimituskunta, joka koostuu kriitikoista, kirjailijoista ja kirjallisuudentutkijoista. Julkaisijaa Lukukeskusta kannattelevat puolestaan kaikki Suomen tärkeät kirjallisuusorganisaatiot.

Toimitus tekee tärkeää työtä, sillä sen avulla luodaan kirjoittajien ja kirjojen välille kontaktiverkko, joka toivottavasti luo suuren, elävän kontaktipinnan lukijoiden ja kirjallisuuden välille. Arvostelut ovat vuosien mittaan pidentyneet ja muuttuneet persoonallisemmiksi ja analyyttisemmiksi. Internetiin soveltaminen toi ensin ajatuksen siitä, että lukijat haluaisivat tekstit lyhyempinä. Sittemmin on ymmärretty ajatella päinvastoin.

Se, että antaa kirjoittajille – ja teoksille – niiden tarvitseman tilan, on tapa kantaa vastuuta omasta alastaan. Tämä ajatus yhdistettynä käytettävyyteen – voi tuskin olla helpompaa tapaa päästä seuraamaan kirjallisuuskeskustelua – on Kiiltomadon erityispiirre – ja loistava idea.

Seitsemän kappaletta runoudesta
(Jouni Tossavainen, kirjailija, Kiiltomadon toimituskunnan jäsen 2000–2006)

Vuonna 1999 kokeilin kaunokirjallista nettijulkaisemista Savon Sanomien toimitussihteerinä. Ilmeisesti kehittelemäni www.kirjaverkko.fi:n takia minua pyydettiin Kiiltomadon toimituskuntaan Kuopiosta asti. Kirjaverkossa julkaistusta tekstistä sai palautetta, josta myös keskusteltiin samalla tavalla kuin Kiiltomadossa sen kahdeksana ensimmäisenä elinvuotena. Jo näissä ensimmäisissä nettikeskusteluissa oppi sen, miltä tuntuu, kun nimimerkki puukottaa arvostelijaa puskan takaa ja paljastuu tietysti hyvinkin tutuksi kirjailijaksi.

Vuonna 2010 haulla Kirjaverkko googlettaa 53 osumaa, joista kaksi liittyy aiheeseen. Toisesta selviää jopa, mistä oli kyse. ”Jatkossa painetussa lehdessä ei tarvitse julkaista koko kritiikkiä, vaan runoista kiinnostuneet voivat jatkaa palautteen lukemista ruutunsa ääressä muita lehden lukijoita häiritsemättä.” Näin ennustin Kaapeli.fin foorumilla seurattuani Kirjaverkon kehitystä seitsemän kuukautta.

Ennustukseni oli kuin haulikolla ammuttu. Sen näkee nyt, kymmenen vuoden päästä. Vaikka kirjoja ilmestyy enemmän ja kirjasivujen tilat ovat kutistuneet, nettiä ei ole otettu avuksi kritiikkien lisäämiseksi päivittäisessä printissä. Entä ne ennustukset, jotka Kiiltomadon toimituskunta teki kymmenen vuotta sitten valitessamme arvosteltavat runokirjat?

Pienen tutkimukseni perusteella kykenimme jonkinlaiseen ammattitaitoon. Arvosteltaviksi valikoituneista useimpien kokoelmien runoilijat ovat jatkaneet hyvää työtään, jos nyt ainutlaatuisten teosten kohdalla tällaistakaan mittaria voi käyttää. Ehkä myös määrä korvasi osumatarkkuuttamme, sillä kaikista 114 arvostelusta 43 oli runoutta. Vuonna 2009 sama suhde oli 162/41.

Silti voi miettiä, miksi muistimme Eeva Heilalan kootut ja Hannu Salakan valitut, mutta unohdimme Leif Färdingin valitut ja Sirkka Seljan kokoelman. Myös Seljan seuraava teos Mahdottomuuden ylistys jäi arvostelematta. Samalla tavalla kuin Seljaa vuonna 2000 julkaisseista on käsitelty jatkossakin muun muassa Pekka Kejosta, Maaria Leinosta ja Tommy Tabermannia, kun taas Kari Aronpurolta ja Jouni Inkalalta on mukana neljän teoksen kritiikit. Eva-Stina Byggmästarin nimellä löytyy peräti viisi ja Hannu Heliniltä kuusi arvostelua.

Näin Kiiltomadon valot ovat valaisseet, ja varjo kasvaa koko ajan, toivottavasti kuitenkin paikkaansa vaihtaen. Toisaalta valo on varmasti sattunut sattumalta, toisaalta heijastellen kunkin toimituskunnan runouskäsityksiä.

Kymmenen vuoden päästä Kirjaverkosta ei löydy merkkiäkään. Entä Kiiltomato, sattuuko haku enemmän kuin kaksi kertaa, mikäli Google on elossa? En ennusta, vaan epäilen, että rikkana rokassa ollaan sitä useammin, mitä kriittisempi toimituskunta on omien valintojensa suhteen. Ankarin arvostelu tehdään silloin, kun teoksia jyvitetään pienimmän eli usein pelkästään kustantajan lähettämän infon varassa. Silloin on uskallettava katsoa myös virheitä päin; sisäpiirin säännöt koskevat näitäkin sijoituksia. Niiden arvo nähdään tosin vasta 50 vuoden päästä, noin klassikkoiässä.

Kiiltomato matkaa maailman ympäri
(Sanna Nyqvist, kirjallisuudentutkija, Kiiltomadon toimituskunnan jäsen 2001–)

Englanninkielisen kirjallisuuden massamenestysten varjossa unohtuu helposti, että muillakin kielialueilla kirjoitetaan tärkeää kirjallisuutta. Kiiltomadon käännöskirja-arvioissa painotus on ollut pienempien ja eksoottisempien kielialueiden kirjallisuudessa. Ensimmäisenä elinvuonnaan Kiiltomato esitteli kuudentoista eri kielialueen kirjallisuutta, muun muassa intialaista rakkauslyriikkaa, tšekkiläisiä novelleja, venäläisiä klassikoita ja kreikkalaista nykyrunoutta.

Samalla linjalla on sittemmin pysytty. Kesäklassikko-sarja – Kiiltomadon panos kesäajan kirjalliseen kulttuuriin – on yleensä keskittynyt ulkomaiseen kirjallisuuteen, jossa riittää vielä helmiä käännettäväksi. Toimituksen kokouksissa on vuodesta toiseen mietitty klassikon määritelmää: Onko tunnetun tekijän unohdettu teos klassikko? Pitääkö kirjailijan kuolla päästäkseen klassikoksi? Siten on päädytty luomaan kirjallisuushistoriaa käytännössä.

Kiiltomadon joustavuus julkaisualustana sopii erityisen hyvin paneutuvaan käännöskritiikkiin. Yhteistyö Tampereen yliopiston käännöstieteen laitoksen kanssa tuotti 2000-luvun alkupuolella sarjan laajoja kritiikkejä, joissa paneuduttiin kääntäjän tyyliin ja valintoihin tavalla, joka on suomalaisessa kirjallisuuskritiikissä harvinaista. Kääntäjien toimen merkitys ja uhanalaisuus on myös ollut toistuva aihe pääkirjoituksissa, esimerkiksi Tarja Roinilan painokkaassa ja huomiota herättäneessä kirjoituksessa ”Kääntäjä on kunniallinen ammatti” keväällä 2009.

Nyt jo kuopatulla keskustelupalstalla käännöskirjallisuus herätti vähemmän intohimoja kuin hiekkalaatikkoleikit kotimaisen kirjallisuuden puolella, mutta muistijälkiä ovat jättäneet keskustelu brittikirjailija George Eliotin teosten unettavasta vaikutuksesta ja joki-motiivista maailmankirjallisuudessa Päätalosta Šolohoviin.

Viime vuosina Kiiltomatoon on alkanut olla hieman vaikeampaa löytää kiinnostavaa ja erilaista arvosteltavaa käännöskirjallisuuden saralta. Kotimaisen kirjallisuuden voittokulku on ehkä siirtänyt kustantamisen painopistettä pois riskialttiimmasta ja kalliista käännöskirjallisuudesta. Isot kustantajat keskittyvät bestsellereihin, etenkin jännityskirjallisuuteen, kun taas jotkut pienkustantajat ovat ottaneet tehtäväkseen muutaman ulkomaisen kirjailijan koko tuotannon kääntämisen suomeksi.

Käännöskirjallisuus tuntuu lisäksi olevan vahvasti trendien vietävissä. Viimeisen viiden vuoden aikana toisen maailmansodan traumoja, etenkin holokaustia, käsittelevää kirjallisuutta on tullut joka tuutista. Seuraavalle vuosikymmenelle Kiiltomato esittääkin toiveen, että kustantajat aktiivisemmin rakentaisivat kansainvälisiä vinkkiverkostoja, joita pitkin Suomeen löytyisi rikasta ja monipuolista, tutut rajat ja kokemuspiirin ylittävää kirjallisuutta.

Kari Levola
Ann-Christine Snickars
Jouni Tossavainen
Sanna Nyqvist