Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kielten kiehtova kaleidoskooppi

Riitta Vaismaa, 16.12.2002
Kirsti Simonsuuri: Eläintarhanhuvila yhdeksän s., Tammi 2002

Eläintarhanhuvila yhdeksän on moni-ilmeinen, monitasoinen, jopa monikielinen, vaikka kirja suomeksi onkin kirjoitettu. Kirsti Simonsuuri on kirjoittanut koskettavan, lämpimän, avartavan ja paikoin ahdistavankin kirjan, jossa liikutaan niin 50-luvun Helsingissä kuin uuden vuosituhannen Euroopassa. Samalla kirja kuuluu tämän syksyn erinomaisiin pikkutyttökuvauksiin.

Vaikka Eläintarhanhuvila yhdeksän alkaa tämän päivän Itä-Euroopasta, keskeisin ja koskettavin osa tapahtuu 50-luvun Helsingissä. Tuntuu kiehtovalta kirjoittaa tätä kritiikkiä naapurihuvilassa ja kuvitella Kirsti Simonsuuren opastamana, miltä täällä on näyttänyt ja tuntunut 50 vuotta aiemmin. Paikka, jonne nyt kävelee rautatieasemalta vartin, oli syrjäistä aluetta, metsää ja puistoa. Puistoa tämä on toki vieläkin, vaikka liikenne nakertaa aluetta aina vain pienemmäksi. Viereisen, Sinisen huvilan menneisyyden tunteminen lisää Linnunlaulun kiinnostavuutta.

Kirjassa on kaksi kertojaa, päähenkilö Kili ja hänen vaikeasti kehitysvammainen sisarensa Ilona. Vaikka Ilonan puheenvuorot on graafisestikin toteutettu erillisinä, koin Ilonan puheen kumpuavan Kilin ajatusten kautta. Näin kaksi kertojaa sulautuvat kiehtovasti yhdeksi.

Kielellä, kielillä ja muillakin merkeillä on kirjassa keskeinen merkitys. Kilin kielen ja Ilonan kielen lisäksi Simonsuuri kutoo mukaan mm. luonnontieteen kielen, joka alkaa jo lapsuuden kesien tarkoista ja tutuntuntuisista luontohavainnoista ja laajenee myöhemmin aikuisen Kilin ammatin myötä perhostutkijan kieleksi. Oikeastaan kieliä on vieläkin enemmän, koska Kilin kieli elämän eri vaiheissa on hyvinkin erilaista. Kilin lapsuuden kieli on ensin kuvien ja merkkien kieltä. Kun Kili oppii lukemaan, hän siirtyy uuteen kieleen, josta hän ei ole pelkästään iloinen: ”Kun katsoi aakkosia, joutui aina kysymään, kuka oli neuvotellut kaiken valmiiksi.” Aikuisella Kilillä on paitsi tieteen myös rakkauden kieli, joka korostaa hienosti kirjan runollisuutta.

Mikä on oikea kieli?

Vaikka Ilonan kieli on selkeätä ja yksinkertaista, se mietityttää eniten. Millaista on sellaisen ihmisen kieli, joka ei koskaan oppinut puhumaan? Jokin kieli kirjailijan on pitänyt Ilonalle antaa; Simonsuuri on valinnut yksinkertaisen ja kauniin ilmaisun. Se ei ehkä ole ihan uskottava, mutta tuskin mikään kieli voisi olla yhtään valittua uskottavampi. Ilonan kieli on joka tapauksessa hyvin kuvaava, samoin kuin Ilonan puhe luo mielenkiintoisen rinnakkaiskuvan Kilin ja koko perheen elämästä.

En malta olla kommentoimatta eilisiltaista (15.12.2002) Kirja A&Ö -ohjelmaa, jossa lukupiiri keskusteli Eläintarhanhuvila yhdeksästä. Olin kummastunut, kun ohjelman kirjallisuudentutkija moitti kirjaa juuri kielen tähden. Hän oli kokenut, näin ymmärsin, juuri Ilonan kielen etäännyttäväksi ja siten koko kirjaa kielteisesti värittäväksi. Minun lukukokemukseni mukaan Ilonan kieli on tarkoitettukin etäännyttäväksi. Mitä muuta voi olla sellaisen ihmisen kieli, jonka maailmaan pääseminen on mahdotonta? Vaikka Ilonan kielellä pyritään kertomaan kehitysvammaisen omia ajatuksista, Simonsuuri kuvaa sen avulla äärettömän vaikeita asioita, mm. sitä, miten vaikeata perheen oli sijoittaa Ilona hoitoon pois kotoa ja kuinka yhteys perheeseen oli sen jälkeen vaikeaa ja kuihtui lähes olemattomiin. Näiden vaikeiden asioiden oivaltavasta kuvauksesta lukupiiriläinen Claes Andersson antoi kirjalle ansaitut kiitokset.

Kun samassa ohjelmassa vielä asetettiin kyseenalaiseksi, onko kirja romaani, Tuula-Liina Varis pelasti kirjan käsittelyn kertomalla lukeneensa kirjan aidosti eläytyen. Eikö se ole hyvän kirjan merkki, että siihen ja tässä tapauksessa sen useimmille lukijoille outoon ja ahdistavaankin maailmaan voi eläytyä? Eikö silloin ole yhdentekevää, mihin lajiin joku haluaa kirjan luokitella? Eläintarhankuvila yhdeksän on runollinen romaani.

Syyllisyys ja anteeksianto

Eläintarhanhuvila yhdeksän käsittelee syyllisyyden teemoja. Kili tuntee syyllisyyttä vammaisen sisarensa tähden. Kili voi leikkiä, juosta, uida, oppia koko ajan uutta, kun taas sisar vain taantuu. Vaikka pieni Kili ei voi asiaa ymmärtää, hän tuntee syyllisyyttä, tuntee ikään kuin syövänsä Ilonan voimat ja mahdollisuudet. Kun Ilona siirretään pois kotoa, Kili sairastuu. Kun käynnit Ilonan luona vähenevät ja ohenevat, koko perhe tuntee syyllisyyttä. Vanhempien syyllisyys kulkee taustalla tapahtumien kulussa, vaikka he eivät omaa puheenvuoroaan saakaan. Kilin syyllisyydentunnot ovat mukana vielä aikuisenkin elämässä.

Ilonan puheenvuorot estävät syyllisyyttä kasvamasta liian ahdistavaksi. Ilona ymmärtää omalla tavallaan sen, että Kili ja koko perhe haluavat hänelle hyvää. Ilona on iloinen Kilin leikeistä ja koko terveen lapsen elämästä, vaikka ei voikaan sitä täysin ymmärtää. Ilona ymmärtää omalla tavallaan senkin, että hän ei enää voinut asua kotona, ja sen, että ankeassa laitoselämässäkin hänelle tahdotaan hyvää. Luin Ilonan puheesta anteeksiannon.

Ylisukupolviset pikkutytöt

Kotimaisessa romaanikirjallisuudessa on ollut mitä hienoin pikkutyttökuvausten kirjasyksy. Luin Kaarina Valoaallon kirjaa Einen keittiö, Eines kök (Tammi 2002) ainakin Helsingin kuvauksena tavallaan Kirsti Simonsuuren kirjan rinnakkaisteoksena, vaikka Valoaalto kuvaa Helsinkiä noin kymmenen vuotta myöhemmin ja liikkuu vanhojen kerrostalojen rappukäytävien silakantuoksussa. Tämänkin kirjan luokituksessa on ollut vaikeuksia ainakin kustantajalla, joka on tehnyt fiktiivisestä, runollisesta romaanista muistelmateoksen.

Mainioita pikkutyttökuvauksia on tänä syksynä ilmestynyt muitakin. Kaikki koskaan pikkutyttönä eläneet tunnistavat pikkutytön itsessään Riitta Jalosen Hula-hulaa (Tammi 2002) lukiessaan. Ulla Vaarnamo on kirjoittanut sodanjälkeen syntyneiden sukupolviromaanin Honkain keskellä (Tammi 2002) suurelta osin pikkutytön näkökulmasta. Pirjo Hassisen Jouluvaimo (Otava 2002) ja Nina Honkasen Gladiaattrori (WSOY 2002) kertovat liian varhain aikuisuuteen joutuvista pikkutytöistä. Tuula-Liina Variksen Rakas (WSOY 2002) sopii hyvin samaan sarjaan, vaikka orpotytön kehitystä kuvataan paljon pikkutyttövuosia pidemmällekin.

Olkoon tämä lista vaikkapa Kiiltomadon toimitussihteerin joululahjavihjeiden luettelo.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto