Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kadonneen tyttöyden metsästys

Maria Säkö, 7.8.2006
Klemola, Krogerus, Lampela: Kolme nykynäytelmää s., Kirja kerrallaan 2006

Naisten asemaa suomalaisessa teatterissa on viime aikoina kritisoitu mediassa ja teatteripäivillä, mutta ainakaan kolmea viime keväänä julkaistua kotimaista näytelmää ei voi syyttää naiskuvan kapeudesta. Vastikään Kritiikin kannuksilla palkitun Anna Krogeruksen Rakkaudesta minuun, Kokkola-näytelmällään kiitosta niittäneen teatterin monitoiminaisen Leea Klemolan Jessika –vapaana syntynyt sekä Pasi Lampelan Nollaneljäviisi ovat jokainen omalla tavallaan tytön kasvukertomuksia. Kaikki nämä viime keväänä julkaistut näytelmät ovat jo saaneet kantaesityksensä.

1990-luvun lopun nuorta draamaa esittelevän Näkyykö tähtiä –näytelmäkatsauksen (Like 2000) esipuheessa Pirkko Saisio ihmettelee kotimaisten naisdramaatikkojen vähäistä määrää ja sitä, miksi nainen on pitkäksi aikaa kokonaan unohdettu kotimaisissa näytelmissä. Hän myös määrittelee nykydraaman haikean humoristiseksi, 80-luvun narsistiseen Juska Paarma -traditioon pesäeroa ottavaksi ja suhteellisuudentajuiseksi. Lähdenkin peilaamaan näitä havaintoja vasten Krogeruksen, Klemolan ja Lampelan teoksia.

Näkymätön lapsi

Krogeruksen Rakkaudesta minuun –näytelmässä Sylvia-tyttö elää vanhempiensa pohjattoman narsismin saastuttamaa perhe-elämää. Vaille eksistentiaalisissa kriiseissään riutuvien vanhempiensa huomiota jäävän Sylvia-tytön katse vaikuttaakin toimivan juuri vanhempien paatosta suhteellistavana tekijänä. Välillä jää kuitenkin mietityttämään näytelmän mustavalkoisuus. Lapsi näkee aikuiset mustavalkoisempina kuin he ovatkaan. Tästä ideastaan kirjailija on yrittänyt ottaa liikaa irti. Lukijalle tulee tunne, että aikuisten karikatyyrimäisyys ei johdukaan koko ajan lapsihavainnoijasta vaan on kirjoittajan epätarkkuutta. Onneksi Sylvian elävyys pelastaa koko näytelmän.

Lopussa kiteytyy näytelmän sanoma, joka tuntuu ihanan lämpimältä ja taitavasti toteutetulta. Lapsi opettaa vanhempiaan. Pingviinileikki, johon Sylvia-tyttö vanhempansa houkuttelee, toimii yksinkertaisena vertauksena, jollaisia näytelmässä on muitakin ja jollaisia haluaisin lukea näytelmistä ja nähdä näyttämöllä useamminkin.

Rakkaudesta minuun välttää hämärät kielikuvat ja liialliset assosiaatiovyöryt. Sylvia on saanut nimensä äitinsä suosikkirunoilijalta Sylvia Plathilta, ja äiti siteeraakin Plathin kuolema-aiheista runoa jatkuvasti. Muuten Plathin runoja ei kuitenkaan ole hyödynnetty, ne ovat vain äidin egotrippailua. Äiti muistuttaa etäisyydessään ja tekotaiteellisuudessaan Monika Fagerholmin Diivan taiteilijaäitiä.

Koko perheen murrosikä kaikilla mausteilla

Jessika – vapaana syntynyt kertoo 14-vuotiaan Jessika Timmerbackan elämästä tammikuisessa Kokkolassa. Äiti on liian utelias, poikaystävä ei rakasta, ja paras kaverikin tuntuu etäiseltä. Ongelmat ovat perinteistä nuortenkirjatavaraa, mutta niiden käsittely on vallan muuta. Käsittely on outoa. Paikoin Klemolan huumori ei avaudu, kuten jatkuvissa wc-kohtauksissa, mutta muuten näytelmä vihjailee kiinnostavan karmivalla tavalla Jessikan kokemasta seksuaalisuuteen liittyvästä ahdistuksesta. Näytelmä on parhaimmillaan pienissä kohtauksissa, mutta kokonaisuus ei lukukokemuksena ole enemmän kuin osiensa summa, vaikka se hyvin toimiikin. Näytelmä vaikuttaa luettuna tiiviydestään huolimatta yllättävän polveilevalta, jopa romaanimaiselta.

Kaikki henkilöt liioittelevat ja kiroilevat, aivan kuin heitä iskettäisiin koko ajan kaikkein arimpiin kohtiin. Jessikan murrosikä saa muutkin perheenjäsenet vereslihalle ja kuohahteleviksi, varsinkin Jessikan äidin: ”Äiti täälä Jessika kulta. Äiti perkele. Äiti äiti. Äiti on joka paikassa. Näin tässä tietysti kävi ku yrittää pysyä poissa tieltä nii tapahtuu tämmöstä jotain aivan hirviää. Ei sun tarvi mulle mitään sanua. Ampua pitäs tämmönen hirviöäiti.”

Välillä kummallisuus on hyvin tuttua, koska murrosikä ja naiseksi kasvaminenhan on outoa. Murteellinen dialogi tulee lähelle, ja rosoinen hellyys pehmentää elämän kovaa koulua. Jessikassa on latinkia. Klemolan luomassa maailmassa jankkaavine ja töpeksivine henkilöhahmoineen piisaa alkuvoimaa.

Huumeisiin tukahdutetut kasvukivut

Tuotteliaan Pasi Lampelan karu draama Nollaneljäviisi kertoo Mirasta, narkomaanista, jolta on jäänyt kasvaminen huumehouruissa vietettyjen vuosien takia kesken ja joka joutuu 25-vuotiaana ottamaan ensimmäisen kerran vastuun itsestään ja maksamaan siitä liian kovan hinnan. Näytelmä on kuin yksi Aku Louhimiehen elokuvan Pahan maan episodeista. Tinkimätön traagisuus voisi kääntyä vanhanaikaisuudeksi ja tiukka muodon palvonta sisällöttömyydeksi, mutta niin ei onneksi käy. Lampelan Nolleneljäviittä lähelle aiheeltaan tulee ruotsalaisen eturivin näytelmäkirjailijan Lars Norènin tuotanto. Norènin näytelmät antavat kuitenkin enemmän mahdollisuuksia löytöihin ja oivalluksiin kaiken sosiaalisen sanoman keskelläkin. Lampela on yksitotisempi.

Nollaneljäviiden henkilöt ovat tosia mutta samalla kuin keitä tahansa. Mira jää paikoin ulkokohtaiseksi, mutta hänen tuskainen kamppailunsa tulee iholle. Näytelmästä puuttuu tv-sarjamainen höpöttely ja kaikenlainen keveys. Tiukkuus virkistää, samoin se, että näytelmä kasvaa loppua kohti mitä suurimmassa määrin hyvin suoraviivaiseksi moraliteetiksi. Aivan näytelmän loppuun Lampela lataa toivoa, johon en pysty aivan varauksetta uskomaan.

Konservatiivisuutta vai näkemyksellisyyttä?

Klemolan näytelmä henkii eniten lämpöä ja huumoria. Siksi sen henkilöhahmotkin koskettavat kaikkein eniten. Krogeruksen näytelmässä ainoa sympaattinen on päähenkilö, murrosikää lähestyvä Sylvia-tyttö. Pasi Lampelan näytelmässä kaikki käyttäytyvät ikävästi, mutta heidän kovuudelleen on syyt, he ovat kaikki uhreja. Krogeruksen ja Klemolan näytelmissä aikuiset ymmärtävät mutteivät näe ja lapset näkevät mutteivät ymmärrä.

Näissä kolmessa kotimaisessa draamassa sykähdyttää elämänmakuinen mutta samalla runollinen ja tiivistetyn iskevä dialogi, jollaista toivoisi voivansa lukea kotimaisesta proosastakin. Klemolan, Krogeruksen ja Lampelan näytelmät vaikuttavat yllättävän perinteisiltä. Niissä rakennetaan kokonaisia henkilöhahmoja, ne pysyvät suhteellisen realistisina eikä niissä ole pirstoutunutta maailmankuvaa. Niiden vahvuudet ovat pelkistyksessä ja täyteläisyydessä. Ehkä nämä ovat vanhanaikaisia hyveitä; ne kuitenkin rauhoittavat ja herkistävät kuuntelemaan, mitä sanottavaa näytelmillä tyttöjen kasvamisesta on.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto