Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Voiko surusta parantua taidetta tutkimalla?

Päivi Koivisto, 26.1.2019
Krista Launonen: Ofelian suru 301 s., Avain 2018

Tietokirjat taidemaailmasta pärjäävät kirjamarkkinoilla suurimmalla todennäköisyydellä silloin, kun käsitellään dramaattisia taiteilijahahmoja ja heidän suhteitaan. Tällaista väkeä on  tarvittavissa määrin kapinallisten prerafaeliiteiksi itseään kutsuvan taiteilijaryhmän keskuudessa, joka vaikutti Englannissa 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Heidän piiriinsä tunkeutuu Krista Launonen kirjassaan Ofelian suru, jonka nimi tulee John Everett Millais’n herkästä ja lumoavasta taulusta Ophelia (1851–1852). Siinä Shakespearen Hamletin Ofelia on kuolleena joessa, ympärillään vehreä luonto ja kukat loistonsa eri vaiheissa. Hieno teos kattaa kirjan kannen. Launosen kirjaa lukiessa alkaa poltella matka Lontoon Tate Britain -museoon, jossa taulu on esillä.

Ophelian pariin Launonen päätyy oman surukokemuksensa kautta. Kirja alkaa Launosen rakkaan isosiskon kuolemasta, joka heittää Launosen surun virtaan kuin Ofelia-raasun konsanaan. Hän tunnistaa tunteensa Millais’n taulusta ja kanavoi suruaan tutkimukseen alkaessaan selvittää taulun elementtejä lähtien Hamletin Ofelia-tulkinnoista Millais’n taulun vaiheisiin ja Millais’ta inspiroineisiin taustatekijöihin. Mukaan tulee Ofelian mallina toimineen Elizabeth Siddalin, Lizzien, elämä ja repivä rakkaustarina Millais’n kollegaan, Dante Rossettiin. Mukana on myös sivusuhteita, huumeiden väärinkäyttöä ja masennusta.

Kirja alkaa rakkaan isosiskon kuolemasta, joka heittää Launosen surun virtaan.

Esiäidiksi Launosen kirjalle voi mainita Anna Kortelaisen teoksen Virginie! Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina (2002), joka sinkautti Kortelaisen suomalaisten suosikkikirjailijaksi. Kortelainen avasi suomalaisten silmät uudelle tavalle kirjoittaa tietokirjoja. Hän käytti hyväkseen kaunokirjallisen kerronnan keinoja ja pisti myös itsensä persoonana ja tutkijana peliin. Käytännössä Edelfeltin taulussa esiintyvän naisen etsiminen muodostui Kortelaisen teoksessa dekkarinkaltaiseksi selvitystarinaksi vaikeuksineen, käänteineen ja huippukohtineen. Hätkähdyttävintä kirjassa oli lopulta se, että lukija palautetaan kirjan dekkarijuonen päätökseksi takaisin kirjan pohjimmaiseen lajityyppiin, todellisuuspohjaiseen tietotekstiin, sillä Virginien arvoitukseen ei löydetä kunnollista selvyyttä. Dekkari jää auki, lukija hämmentyneenä keräämään itseään astuttuaan kaunokirjalliseen ansaan, illuusioon turvallisesti sulkeutuvasta juonesta. Maailma ei toimi niin.

Näin hätkähdyttävä ei ole Launosen teos, vaikka sinänsä kiehtovia ovat monet hänen nostonsa taidehistoriasta. Uutta siinä on suremisen tutkiminen yhdessä taidehistoriaan perehtymisen kanssa. Kirjan mainostekstit ja alku herättivät tässä suhteessa liiankin vahvoja odotuksia. Ajattelin, että Launosen sisarsuhde, suru ja ehkä sisaren elämäkin kulkisivat taidetta koskevan tekstin rinnalla tasaveroisina. Mutta kirjan keskiosassa kuitenkin uppoudutaan taiteentutkimuksen ja taiteilijaelämäkertojen kerrostumiin hyvin perusteellisesti, osion loppupuolella jo toisteisesti. Suremiseen palataan vahvasti vasta kirjan loppupuolella. Epäilen, että jos suremisen prosessi olisi seurannut mukana läpi kirjan, prerafaeliitteja tutkivasta osiosta olisi voinut automaattisesti karsiutua pois sellaisia asioita, jotka nyt livahtivat turhan kauaksi surun teemasta ja tuntuivat siksi aiheeseen jämähtämiseltä.

Kriittisestä huomautuksestani huolimatta on todettava, että prerafaeliittien piiriä ja Millais’n taideteosta erittelevässä osiossa on kosolti mielenkiintoista pikkutietoa. Innostuin Siddalista paljastuvasta runoilijasta ja kirjan usuttamana vertailin Siddalista otettuja valokuvia ja hänestä muokattuja naishahmoja eri miestaiteilijoiden töissä. Päädyin siis lukemaan Launosen kirjaa internetiä selaten. Kirjassahan oli lukemattomia mainintoja prearafaeliittien tauluista ja Ofeliaan liittyvistä taideteoksista, mutta ei lainkaan kuvia. Siispä etsin taideteoksia verkosta ja vertailin omaa katsomiskokemustani Launosen kuvaukseen. Uteliaisuuteni herääminen niin monen taideteoksen kohdalla kertoo siitä, että Launonen on sommitellut taidolla ekfrasiksensa, siis luonut sanallistetut versiot taideteoksista.

Omakohtaisen tietokirjoittamisen sudenkuoppia

Launosen oman elämän tuominen taiteentutkimuksen rinnalle ei sen sijaan aivan luontevasti istu tekstiin. On vaikea saada kiinni, missä tarkalleen vika piilee. Kun kirjoittaa itsensä tekstiin, on paljastettava itseään, mutta toisaalta liika paljastaminen on vaivaannuttavaa. Tarvitaan yksityiskohtia, jotka lukija voi tunnistaa ja joihin hän voi samastua, mutta jotka samalla ovat persoonallisia. Ei mikään helppo tehtävä.

Vastaus ongelmaan kirkastuu sen myötä, kun Launonen kuvaa omaa maalaamistaan John Everett Millais’n Ophelian luomisen rinnalla. Hän mm. maalaa oman versionsa Millais’n Opheliasta ja tekee yhteisen kuvan Lizziestä ja sisarestaan. Taululla on merkityksensä kirjan juonen kannalta, sillä maalatessaan itse vain Ofelian kämmenet ja kasvot näkyviin, hän tulee kiinnittäneeksi huomiota Ofelian käsien asentoon. Tätä käsien outoa eteen avautunutta asentoa selvittäessään paljastuu uutta tietoa Ophelian taustateoksista, samoin kuin teoksen merkityksestä ja siitä, ovatko kädet juuri tietyllä tavalla tietoisesti vai pelkästään käytännön pakosta – Lizzie Siddal makasi kapeassa ammeessa Millais’n maalatessa häntä.

Maalaaminen on sitä, että seisotaan sivellin kädessä maalaustelineen ääressä ja lisätään pilkku tuohon, sipaisu tähän.

Edellä oleva selostukseni antaa kuvan siitä, miten monia eri yksityiskohtia Millais’lla on ollut pohdittavanaan hänen maalatessaan tauluaan. Hän on suunnitellut sitä pitkään, etsinyt oikeaa paikkaa maalaukselle, tehnyt piirroshahmotelmia työstään, etsinyt oikean mallin, miettinyt missä mallin voi maalata ja miten muuttaa mallin todellista olemusta vastaamaan mielikuvaansa Ofeliasta ja siitä tematiikasta, jota hän maalauksella tavoitteli. Entä mitä kukkia tauluun valitaan, millaisessa kukkimisen vaiheessa ja missä kohdassa? Mitä muuta kasvillisuutta on mukana, millaista symboliikkaa ne kantavat? Sen jälkeen vasta tulee konkreettinen maalaamisen työ, päätökset siitä, mikä on taulun sävy, millaisella tekniikalla se maalataan.

Kysymyksiä on siis lukemattomia, vaihtoehtoja aivan liikaa. Taulun valmistaminen vie aikaa. Sen sijaan Launosen oman maalaamisen kuvaus saa ajattelemaan, että maalaus on valmistunut suhteellisen nopeasti, vaivattomasti. Kaksikymmentä riviä, jos sitäkään, ja maalaus on valmis. Lukijan mielikuvitus maalaa silloin teoksesta yksinkertaisen, terapiatyyppisen kuvan. Ero kahden maalarin välillä korostuu.

Saman taiteenteon ongelman olen havainnut taiteilijoita kuvaavissa kustantajan käsikirjoituspinoon jääneissä käsikirjoituksissa ja joissakin julkaisuissakin teoksissakin. Maalaaminen on sitä, että seisotaan sivellin kädessä maalaustelineen ääressä ja lisätään pilkku tuohon, sipaisu tähän. Maalaaminen on poseeraamista baskeri päässä. Todellisen taiteilijan odottaa olevan taiteensa riivaama ja uppoavan tekeillä olevaan työhön kaikkinensa. Ratkaisuja kokeillaan, osa ei toimi, välillä yritys tuntuu toivottomalta, mutta riivattu jatkaa. Tiedän, kuva on stereotyyppinen. Tosielämässä on varmasti taiteilijoita, joilla teokset syntyvät tiedostamattomammin ja kevyemmin. Mutta lukijoiden mielessä elävät stereotypiat, ja niiden varassa teoksen realistisuus lepää.

Yksityiskohdat antavat tietoa henkilöstä ilman selittämistä, niin toimii romaanikerronta, ja hyvä asiaproosa myös.

Tarkentamisen puute leimaa sekä Launosen hahmoa tekstissä että hänen sisarensa kuvaa. Sisaren tapauksessa kyse on tietoisesta päätöksestä: kirjoittaja pyrkii kunnioittamaan oman siskonsa yksityisyyttä, jota tämä halusi eläessäänkin vaalia (s. 119). Kirjassa ei paljasteta edes tämän nimeä vaan siskoa kutsutaan Valoksi (s. 22). Päätös on ymmärrettävä ja kunnioitettava. Kääntöpuolena on se, että kun vähät siskosta kerrotut asiat ovat kertakaikkisen ylistäviä, siskosta ei piirry kovin elävää kuvaa – ja se taas kertautuu vaikeutena samastua Launosen suruun.

Itsensä Launonen olisi voinut panna peliin rohkeammin. Nyt etenkin kirjan alkupuolella kerrotaan tyypillisiä asioita surun kokemisesta, ja siksi ne eivät ole kauhean kiinnostavia. Kun mukaan tulee jotain peruskuvasta poikkeavaa, mielenkiinto herää heti:

Jooga ja meditaatio pitivät minut järjissäni Valon kuoleman jälkeisen talven. Yhtä tärkeitä olivat kävelylenkit metsässä, koirien hoito ja niiden hiljainen, vaateeton ja rakastava läsnäolo, leipominen, lukeminen ja – hullua kyllä – myös brittiläisten laatu-tv-sarjojen tuijottelu peiton alla sängyssä tietokoneeltani.” (s. 246.)

Tässä lainauksessa huomion kiinnittää kohta, jonka Launonen tuntuu halunneen jättää pois ja jota hän haluaa selitellä: brittiläisten laatusarjojen tuijottaminen tietokoneelta, peiton alla sängyssä. Juuri näitä pitäisi olla lisää: yksityiskohtia, tarkasti paikannettuja tekoja, joita ei luetella suruoppaissa. Itse asiassa leipominen kiinnitti myös huomioni, koska sekin oli jotain muuta. Sitäkin olisi voinut tarkentaa vielä – mitä erityisesti? Samoja pullia kuin äiti, monimutkaisia kakkuja… yksityiskohdat antavat tietoa henkilöstä ilman selittämistä, niin toimii romaanikerronta, ja hyvä asiaproosa myös.

Kuolema ei ole tappio

Kirjan lopussa pureuduttiin yksinomaan suremiseen. Tässä osiossa lukija tutustuu hiukan paremmin itse Launoseen, sillä suremisensa ohessa hän tulee raottaneeksi elämäänsä enemmän kuin muualla kirjassa. Arjen yksityiskohtia koostuu aiempaa enemmän. Surututkimukseenkin saadaan uusia näkökulmia. Erityisen osuvalta tuntuu Launosta hätkäyttänyt surututkija Mari Pulkkisen korjaus tyypilliseen ajatukseen, että surusta on päästävä pois. Että olisi tehtävä surutyötä, jonka suorittamisen jälkeen voi elää elämäänsä eteenpäin. Pulkkisen mukaan kannattaisi mieluummin ajatella olevansa ”surun sylissä” (s. 250), turvassa surussa. Surun ei tarvitse mennä minnekään, mutta elämä etenee.

Vastaavasti Launonen vastustaa ajatusta siitä, että vaikeaa tautia, kuten hänen sisarensa nitistänyttä syöpää, vastaan taistellaan. ”Se on stressireaktio, ikiaikainen, luolamiesmäinen tapa reagoida, kun jokin yllättävä vaara uhkaa” (s. 252). Vain hetken aikaa jaksaa taistella, mutta vaikea sairaus on pitkäaikainen ja sitkeä. Aggressiivinen taistelija uupuu ja stressireaktio vie voimat korkeammilta ajattelun tavoilta sekä rasittaa itsessään elimistöä. ”Kun lopettaa taistelun, ei sairaus, pelko tai mikään, mitä vastaan on taistellut, saa enää energiaa” (s. 252).

Kuolema ei ole periksi antamista, häviö, kirjoittaa Launonen. Suurinta rohkeutta vaatii kuoleman kohtaaminen, elämän yksinäisimmän asian kokeminen. Luopuminen toisista ihmisistä lopullisesti.

Launonen etenee pohdinnoissaan siihen, voiko kuoleman rajan ylittäneeseen läheiseen saada yhteyttä.

Luontevaa on, että loppujen lopuksi Launonen etenee pohdinnoissaan siihen, voiko kuoleman rajan ylittäneeseen läheiseen saada yhteyttä. Hän siteeraa erilaisia näkemyksiä kuolemasta ja tietoisuudesta tai sielusta. Entinen skeptikko lähestyy sisaren kuoleman jälkeen new age -hengellisyyttä, sen verran hippihenkisiä ovat hänen henkien energian pohdintansa ja kuvauksensa sisarensa antamista merkeistä kuolemansa jälkeen. Hän löytää tuekseen meedion, ja muitakin sielunsisaria ilmestyy tueksi. Hän itsekin kirjaa tekstiinsä tällaisten tunnustusten vaarat: ”Tulkitaanko ne, kuten Hamletin puheet, epävakaan ja surun valtaaman mielen höpinöiksi?” (s. 280).

Kirjansa loppuluvussa Launonen palaa jälleen avoimempaan näkemykseen tietoisuudesta ja kuolemanjälkeisistä yhteydenotoista (s. 287): ”Niinpä ajattelen tänään, että elämä koostuu sarjasta irrallisia tapahtumia, jotka eivät välttämättä liity toisiinsa mitenkään tai muodosta ehjää, loogista kokonaisuutta. – – Jotta elämässä olisi mieltä, me ihmiset vain täytämme tarinamme tyhjät aukot itse ja teemme siitä ehjän. Keksimme itsellemme tehtävän ja elämälle merkityksen, koska muuten olemassaolo tuntuisi kammottavan tyhjältä.

Tunnustuksellisen asiaproosan tärkeä avaus

Prerafaeliiteista ei ole Suomessa juuri kirjoitettu, mikä tekee Launosen teoksesta suomalaiselle hyvän johdatuksen taiteilijaryhmään ja 1800-luvun brittiläiseen taide-elämään. Englantilaisen kulttuurintutkimuksen sivupoluilla olen heitä kyllä kohdannut, ja kun huvikseni katson Helsingin yliopiston tietokannasta tutkimusta prerafaeliiteista, heistä todella on valtavasti kirjoja. Yksi näistä on Launosenkin siteeraama Lucinda Hawksleyn Lizzie Siddal – The Tragedy of Pre-Raphaelite Supermodel. Sen kansi muistuttaa hätkähdyttävästi Launosen kirjaa, Ophelia-maalaus on leikkausta myöten vastaavasti aseteltuna etukanteen. Muutoinkin tutut naishahmot internetin tauluhauistani ilmestyvät kirjankansien kera näytölleni. Muistan esiin hakemiani valokuvia todellisista naisista maalausten takana. Ero on samankaltainen kuin nykynaisten somepostausten siloteltujen selfieiden ja todellisuudessa elävien naisten välillä.

Launosen kirja sopi minulle, joka tarkastelen mielelläni suurennuslasilla taideteoksia, teoriakirja toisessa kädessä. Yliluonnollisiin sattumiin ja järjen selittämättömiin jääviin outouksiin tunnen myös vetoa, vaikka skeptikko sisälläni kieltää niiden todellisuuden. Muutenkin viktoriaanisen kulttuurin houkutus, sen romanttisuus ja goottivivahteet, kaikki nämä ovat jollain lailla ajassa nyt, eivät vain minussa ja kirjan kirjoittajassa.

Narratiivisen, tunnustuksellisen asiaproosan laji on Launosella vielä jonkin verran hakusessa, mutta siitä ei pidä lannistua. Toivon että useampi uskaltautuu kokeilemaan tätä haastavaa lajia, koska sille olisi tilaa ja tilausta suomalaisen kirjallisuuden kentällä.

 

 

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto