Lukijoiden yhteisö on esseekokoelmana melko poikkeuksellinen. Vaikka tekstit ovat eri ajoilta ja käsittelevät eri aiheiden laajaa kirjoa, ajatuksellinen tausta pitää kaiken yllättävän hyvin koossa. Ennen kaikkea kirjoituskokoelma myös haastaa lukijan luovaan pohdiskeluun, uteliaisuuteen ja parhaimmassa tapauksessa omakohtaiseen asiayhteyksien ja taustojen selvittämiseen. Kuisma Korhonen tulee todistaneeksi teesinsä lukijoiden yhteisön monitahoisuudesta, kun hänen esseidensä lukija liittyy kuin huomaamattaan mukaan tuohon yhteisöön.

Korhosen esseistiikka pohjautuu vankasti lajin perinteeseen, mutta kirjoittaja valottaa monia keskeisiä kysymyksiä oivaltavasti myös muuttuneen mediamaailman ja sähköisen viestinnän näkökulmista. Vaikka uudet ilmiöt synnyttävät jopa hallitsematonta innostusta ja pelkoa, olemme eläneet virtuaalisten yhteisöjen aikaa kirjoittamisen synnystä lähtien, Korhonen muistuttaa.

Lukijoiden yhteisön alaotsikko ”Ystävyydestä, kansanmurhista, itkevistä kivistä” antaa jo viitettä kokoelman sisältämän vajaan parinkymmenen esseen aihepiireistä. Kymmenen viime vuoden aikana syntyneet, osin aiemmin julkaisemattomat kirjoitukset käsittelevät esimerkiksi Sofi Oksasen Puhdistusta tai Tove Janssonin Muumi-kirjoja, mutta Korhonen asettaa ne yhteisöllisyyden taustaa vasten.

Kuten itse essee lajina pakenee liian tarkkaa määrittelyä, lukijoiden yhteisökin on Korhosen mukaan lopulta ”vain haave” – meistä, joilla ei vielä ole yhteisöä tai jotka eivät kenties sellaista edes halua. Esipuheessa Korhonen selvittää ajatuskulkujaan. Vaikkapa vain iltasatujen lukeminen lapsille on tilanne, jota ei voi vangita yhteen hetkeen. Tällainen yhteisö on jo lähtökohtaisesti hajallaan:

”Oli kirjailija, jo kuollut, ja hänen luomansa kertoja, jonka ääntä yritin omallani matkia. Oli toinen maailma ja sen fiktiiviset oliot. Oli isä ja äiti, lukemassa niin omaksi kuin lasten iloksi. Ja oli kolme pientä kuulijaa, yksi seikkailemassa kaukaisissa maissa, toinen yrittäen päästä mukaan, kolmas jo erottaen itsensä muista valitsemalla omat kirjansa, oman identiteettinsä.”

Essee ei ole kirjallisuudenlajina tiedettä eikä taidetta. Tämän Korhonen toteaa, vaikka tunnustaa, että hänen näkemyksensä kirjoittamisen ja lukemisen katkeamattomasta kiertokulusta ovat syntyneet väitöskirjatyön kuluessa. Yhdysvalloissa vuonna 2006 laajemmalle lukijakunnalle sovitettuna ilmestynyt Textual Friendship. The Essay as Impossible Encounter. From Plato and Montaigne to Levinas and Derrida käsittelee kirjoittajansa kuvauksen mukaan ”ystävyyden teemaa esseistisessä kirjallisuudessa tekijä-lukijasuhteen kuvana”.

Korhosen esseistiikka pohjautuu vankasti lajin perinteeseen.

Yksinkertaistaen essee on kenties vain yhteyden luomista, jossa ”eri elämänalat ja olemisen muodot haparoivat” kohti toisiaan. Näin syntyy Korhosen mukaan tekstiä, ”jossa on tilaa niin ajatuksille, kokemuksille, tunteille kuin aisteillekin”. Kirjoitus on kirjoittajan ja lukijan yhdysside:

”Kirjoituksen voimalla vaihdan ammattia, sukupuolta, kulttuuria, lennän toisilla mantereilla, virnistän apinan hampailla, keskustelen kuolleiden kanssa, haihdun ilmaan, vajoan maaperään, hajoan mineraaleiksi, atomeiksi, partikkeleiksi ja prepositioiksi. Ja kaiken tämän teen sinun tajunnassasi, sinun aivojesi hermoradoissa.”

Kirjallisuus suosii ryhmäelämää

Kokoelman kiinnostavimpia esseitä on ”Me hirtetyt!”, joka käsittelee me-muotoista kertojaa tai kertomusta. Korhosen persoonallista esseetyyliä kuvaa mainiosti sulava siirtyminen majesteettisen monikon kuvauksesta François Villonin runouteen.

Hirtettyjen balladi on kirjoitettu kauttaaltaan me-muodossa. Runon puhujat ovat tarkasti ottaen kuolleita. Yleisö saa olla todistajana, kun he riippuvat hirsipuussa. Runo varoittaa yleisöään joutumasta samaan joukkoon, mutta ei kiistä sitä, ettei niin lopulta kävisi. Hirtettyjen balladissa, kuten myös Raamatun Psalmissa 137, jonka laulajat muistelevat Baabelin vankeutta, me edustaa yhteisön ääntä, joka voi ilmaista myös vihaa ja katkeruutta.

Villoniin Korhonen palaa myös kokoelman loppupuolen esseessä ”Kadotus”, joka esittelee kautta vuosituhanten olemassaolleiksi tiedettyjä tai väitettyjä, mutta kadonneita kirjoja. On syytä uskoa, että lukijoiden yhteisöt eivät ole ikuisia: ”Ne kestävät vain niin kauan kuin on luettavaa, niin kauan kuin on tekstejä, jotka sitovat ihmisiä toisiinsa.”

Kirjoittamista on pidetty yksinäisenä puuhana – tai jopa haluna yksityisyyteen. Ehkä kirjoittaja haluaa unohtaa itsensä. Tai sitten toiminnan taustalla on halu yhteyteen jonkin ulkopuolisen kanssa. Paradoksi on, että tuo yhteys on mahdollinen vain yksinäisyyden ja itsensä unohtamisen avulla. Näin Korhonen kytkee yhden keskeisen käsitteensä – kohtaamisen – kirjoittamisen ja kirjallisuuden luomisen motiiveihin.

Toki kohtaaminen voi olla suoraa ja henkilökohtaista, suoranaista ystävyyttä. Kirjoituksessa ”Ryhmäelämää” Korhonen kertoo toiminnastaan 1990-luvulla Nuoren Voiman piirissä. Vaikka jokaisen henkilökohtaiset haaveet ja motiivit varmaan olivat erilaisia, eikä niistä juuri puhuttu, Korhosen muistikuva on, että kaikki viihtyivät hetken ajan keskenään.

Korhosen esseisiin vahvasti vaikuttanut taustateksti on Michel de Montaignen ”Ystävyydestä”. Montaigne jakaa ystävät ja ystävyydet moniin kategorioihin. Tärkeä näkökohta on myös kysymys, onko ystävien oltava samankaltaisia vai toisiaan täydentäviä. Korhonen siirtää ystävyyskäsitteen myös lukijoiden ja kirjojen väliseksi, mikä on ajatuksen luonteva jatko.

Ystävyydet voivat synnyttää ryhmähenkisyyttä, jolla on sekä kulttuuria edistävät hyvät että joukkoa hajottavat huonot puolensa: ”ideat jäävät kiertämään kehää, menettävät tuoreutensa, lumous katoaa, jäsenet lähtevät eri teille”. Internetaikaan siirryttyään ”parvien logiikka” näyttää paljon helpommalta. Kokoontumiselle ei tarvita yhteistä aikaa eikä yhteistä tilaa. Kasvoista kasvoihin ei kohdata: ”linkistä linkkiin riittää”. Kirjoittajien ja lukijoiden yhteisöjen rajat sumentuvat.

Lukijoiden yhteisöllisyydellä on pitkä historiallinen perinne. Pitkälle 1800-luvulle asti lukeminen oli aikuistenkin kesken ääneen esittämistä. Kirjallisuuden tämän sosiaalisen peruspiirteen ikuisti jo Zachris Topelius Välskärin kertomuksiinsa.

Yksi tärkeä kirjallisuuden, kirjoittamisen ja lukemisen piirre, josta Korhonen puhuu esimerkkitasolla varsinkin kokoelman loppupuolen esseissä, on eettisyys. Se on hyvä pitää mielessä uusimmankin kirjallisuuden kriteerinä. Kyse ei ole moralismista, vaan paluusta ”aikaan ennen moraalia, siihen eettiseen kokemukseen, jonka koemme tuntemattoman edessä”.

Lukijoiden yhteisö on runsaaseen viite- ja esimerkkiaineistoon ja kirjoittajan kokemusmaailmaan pohjaava punnittu puheenvuoro kirjallisuuden, kirjoittamisen ja lukemisen merkityksestä nykyaikana. Minkäänlaista katastrofitunnelmaa tulevaisuuden edessä kirja ei lietso.

Jaa artikkeli: