Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kesäklassikko: Nainen modernin kurimuksessa

Johanna Rossi, 7.8.2002
L. Onerva: Mirdja s., SKS 2002

L. Onervan syntymästä on tänä vuonna kulunut 120 vuotta. Juhlan kunniaksi Suomalaisen kirjallisuuden seura on julkaissut uusintapainoksen hänen vuonna 1908 ilmestyneestä romaanistaan Mirdja. Onervan kyky käsitellä naisen suhdetta ympäröivään arvomaailmaan ja esimerkiksi parisuhteeseen on edelleen tuore ja tarkka. Tuottelias kirjailijatar ei ollut vain dekadenssin, mystiikan ja symbolismin vaan myös realismin taitava käyttäjä. Kohta sata vuotta täyttävässä Mirdjassa voi nykynainen tunnistaa osia itsestään. Tämän päivän naisista Mirdja saattaisi toisaalta löytää ne kanssasisaret, jotka häneltä teoksen maailmassa silmiinpistävästi puuttuvat.

Tätä romaania on mahdotonta käsitellä puhumatta etupäässä Mirdjasta. Kokeileva ja katkelmallinen muoto nousee päähenkilöstä itsestään juonen rakentuessa pikemminkin hänen psyykensä kuin toimintansa mukaisesti. Kirja on lähes pelkkää ajatusta, Mirdjan itsetutkiskelua ja dialogia eri miesten kanssa eletyissä peilaussuhteissa. Teoksen tulkitseminen vain päähenkilön
levottomuuden ja viettelevyyden kautta typistää kuitenkin Onervan hänestä rakentamaa kuvaa. Esimerkiksi äidin ja äitiyden kaipuun teema väläyttää hahmoon toisenlaisen ulottuvuuden. Teoksen draamallinen käyttövoima piilee juuri Mirdjan sisäisessä ristiriitaisuudessa, josta päähenkilö itse toteaa: ”Ja minussa onkin kaksi Mirdjaa. Kun toinen nauraa ja leikkii ja on kova ja säälimätön, niin kuin kaikki, jotka ovat päättäneet elää, itkee se toinen surun ja hellyyden avuttomia kyyneleitä.”

Mirdja elää maailmassa, jonka arkipuheeseen pöyristyttävät käsitykset naisen alempiarvoisuudesta kuuluvat itsestäänselvyyksinä. Onerva on Mirdjassa kirjoittanut ulos koko modernin ajan alun naisen ristiriidan, jossa mennyt ja tuleva taistelevat. Aikakauden naiskäsitykset ovat siten osa villin ja vapaan Mirdjan sisäistä konfliktia. Mielenkiintoisia ovatkin boheemin Mirdjan kuvassa ne halkeamat, joissa pilkahtaa Mirdjan oma porvarillisuus: ”Oliko Runar jollakin lailla häntä ala-arvoisempi? Oli tai ei, mutta muut luulivat niin. Ja sitä ei saisi tapahtua.” Hetkittäin sankaritar on myös sitä mieltä, että mies on luotu hallitsemaan naista.

Teoksen suuria teemoja ovat rakkaus ja taiteilijuus. Mirdjalle intohimo on ainoa luotettava rakkauden laji, muu on poroporvarillista, väljähtynyttä valhetta. Ehdottomuudessaan Mirdja luo ympärilleen satimen, jossa kestävintä on kärsimys. Lopulta sankaritar kaipaa osakseen uskollisuutta ja sielunrauhaa. Alkaa katkera mutta sitkeä avioliitto. Oman kykynsä rakastaa
ja ottaa rakkautta vastaan Mirdja löytää vasta miehensä kuoltua. Tänä aikana taiteilija hänessä on sammunut. Melodraaman ainekset ovat siis vahvasti läsnä. Niitä värittävät kuitenkin yhteiskunnalliset ja ”filosoofiset” pohdinnat, jotka avaavat tien Mirdjan ainoaan, todella vapaaseen elämänosaan, intellektuaalisuuteen.

Teoksen kieli kaikessa runollisuudessaan tuo raikkaan tuulahduksen tämän päivän ekonomisen tekstiteollisuuden keskelle. Vastaan tulee myös hellyttävän modernistisia tunnelmia: ”Sinusta itsestäsi pitää huokua kaikki nykyaikaisen värisevän hermo-elämän sekuntitunnelmat, sen liikakiihoittuneet sensatsioniheijastelmat, oopiumhuumaus, absinttihulluus.” Eksistentialistisena hahmona Mirdja edustaa tuttua ihmistyyppiä, jolla on aikaa ja mahdollisuutta etsiä itseään niin perinpohjaisesti että ahdistuu. Boheemin elämänasenteen rinnalla kulkee paradoksaali ajatus elämän toteutumattomuudesta; vaikka Mirdja kokee ja elää, hän ei täyty.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto