Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Muisti ja elämys tässä ja nyt

Johanna Venho, 14.1.2009
Lassi Nummi: Meren ja runon aallot. Esseitä ja puheenvuoroja s., Otava 2008

Meren ja runon aallot on mittava teos: samojen kansien väliin on koottu tekstejä kuudelta vuosikymmeneltä. Lassi Nummen essee- ja artikkelituotannosta on aiemmin julkaistu vain kaksi Runoilijan kalenteri -valikoimaa Uudessa Kuvalehdessä vuosina 1959 – 1963 ilmestyneistä teksteistä. Nyt valikoima on laaja: lehtiartikkelien ja antologioissa ja kokoomateoksissa ilmestyneiden esseiden lisäksi mukana on myös kolme laajaa “esseeluonnosta nuoruuden vuosilta”, tutkielmia 50-luvulta.

Osa teksteistä on alun alkaen kirjoitettu juhlapuheeksi, esitelmäksi tai radio-ohjelmaksi. Vaikka ne on myöhemmin usein julkaistu painettuina ja tätä tarkoitusta varten ehkä uudelleen kirjoitettu, puhutun ja kirjallisen ilmaisun välimaastossa liikkuminen tuo oman sävynsä. Vaikka esseet ovat oppineita, tietämyksellä ja pohdinnalla ladattuja, ne eivät koskaan ole raskasta tai työlästä luettavaa. Kautta linjan Nummi osaa temmata mukaansa elämykseen, innostaa, virittää, keskustella.

Koska Nummi kautta teoksen puolustaa subjektiivista lähestymistapaa, sallittakoon arvostelunkin alkuun pieni henkilökohtainen osio. Meren ja runon aallot kulki mukanani pitkään, kotimaassa ja ulkomailla, luin vedoksia ja kirjaa kotona, busseissa, junissa ja lentokoneessa. Eräänä päivänä Kampin linja-autoasemalla sain ystävältäni lainaksi Pierre Baynardin pokkarin How to talk about books you haven’t read. Sujautin sen kangaskassiin kylki kylkeen Meren ja runon aaltojen kanssa. Voivatko kaksi kirjaa enää huonommin tulla toimeen keskenään? Nummen teos on perusteellisen, aikaa vievän, syventyneen lukemisen puolustus. Baynardin teos taas tälle ajalle tyypillinen – toki kieli poskessa kirjoitettu – opus siitä, miten vaikuttaa lukeneelta joutumatta altistumaan ikävystyttäville ja aikaavieville kirjoille, miten mennä siitä, missä aita on matalin.

Lassi Nummen tuntemus ja elämyksellinen, näkevä suhtautuminen ei ulotu vain kirjallisuuteen: hän liikkuu klassisen musiikin ja kuvataiteen kentällä, ja impressioiden kuvaamista pohjustaa aina perusteellinen asiantuntemus. Taustalla hahmottuu ajankuva ja aatemaailma: Nummen “jo varhain omaksuma taiteellis-poliittinen sitoutumattomuus”. Teoksen toimittaja Tuulia Toivanen kirjoittaa: “Tekstien arvomaailma kuvastaa ennen muuta Nummen sijoittumista Suomen sotienjälkeiseen taiteilijapolveen, jolle sota oli tavalla tai toisella todellisuutta, samoin kuin sitä seurannut uudelleenrakentaminen.” Myös yksilö rakentui uudelleen, suhteessa nykyaikaan ja historiaan.

Nummi pohtii useassa esseessä kansallisuuden merkitystä itselleen ja kirjallisuudelle yleisemminkin – muun muassa Vammalan Vanhan kirjallisuuden päivillä alkun alkaen pidetty esitys “Nuoren kirjailijan sodanjälkeinen Suomi-kuva” luotaa suhdetta Suomeen, suomalaisuuteen. Nummi ei pelkää käyttää suuria sanoja, mutta taittaa paatoksen usein itseironialla, kuten kuvatessaan 60-luvun radikalismia: “En sukella tähän kiihkeään ajanjaksoon sen enempää – totean vain, että minulla on siitä mukavat muistot. Ns. intelligentsian piirissä vallitsi tuolloin vakava porvaripula. Niinkin mieto libero kuin minä kävi silloin oikeasta emätaantumuksellisesta. Tunsin itseni yhteiskunnallisesti hyödylliseksi, kun pystyin herättämään ja kanavoimaan niin aggressiivisia tunteita.”

Tuulia Toivasen perusteellinen esipuhe on huomionarvoinen. Toivanen, joka on työskennellyt teoksen parissa vuodesta 2001 alkaen, erittelee “Taide, aate, agnosis” -otsikolla kirjan tekstien valintaperusteita ja tekee samalla analyysia Lassi Nummen esseistin urasta. Nummi on ennakoinut jo varhain omaa kirjallista tulevaisuuttaan: kirjeessään V. A. Koskenniemelle vuodelta 1955 Nummi hahmottaa tulevaisuutensa suuntaviivoja ja kirjoittaa aikovansa hakeutua kirjailija-journalistin uralle, joka “spesifioituneen ja helposti doktrinääriseksi muodostuvan ammattiarvostelun rinnalla [pyrkisi] liikkumaan vapaasti useamman taiteenlajin alueella, milloin kevyen koseriamaisessa, milloin täsmennetymmässä pienoisesseen sävyssä ja muodossa – milloin eritellen, milloin vain impression-omaisesti välittäen saamiaan vaikutelmia”.

Vuosikymmenien mittaan Nummi onkin luonut kolme merkittävää, rinnakkaista uraa: kirjailijan, journalistin ja esseistin, ja on arvokasta, että Nummen työn tämän puolen painotukset selkiytyvät yksien kansien välissä. Toivanen esittelee kirjan kolmijakoa: tekstit on jaettu kolmeen temaattiseen alueeseen. Ensimmäisenä ovat taidetta käsittelevät kirjoitukset, eniten tilaa saavien kirjallisuusaiheisten tekstien lisäksi Nummi liikkuu laajasti musiikin ja kuvataiteen kentällä. Toivanen kirjoittaa: “Nummen kokemus on taiteenlajista riippumatta aina välitön. Se on myös persoonallisesti tulkitseva, ja elämyksen hetkellä taiteen vastaanottajasta tulee itsestäänkin taiteilija”.

Kirjallisuus, kuvataide, maailma ja maailman kuva

Teoksen aloittaa kirjallisuus-osio, jossa Nummi lukee ja kokee kirjallisuuden klassikoita ja omia aikalaisrunoilijoitaan, muun muassa Sirkka Seljaa, Lasse Heikkilää, Paavo Haavikkoa, P. Mustapäätä… Henkilökohtaiset muistot värittävät monia esseitä, ja voi kuulla historian siipien havinaa, kun Nummi muun muassa muistelee itseään 50-lukulaisena nuorena otavalaisena, jonka tehtäväksi annettiin toimia kirjallisissa matineoissa “Taata” Sillanpään “holhoojana, adjutanttina, sotilaspalvelijana ja lapsenhoitajana, aina tilanteen mukaan”.

Esseessä “Kielessä metallin kaiku” Nummi lukee Aale Tynnin Edda-käännöksiä ja vertailee niitä muun kielisiin käännöksiin, Tynnin eduksi. Nummen Runo-Eddan luenta sijoittaa “monipäisen ja monenkirjavan pohjoisen pantheonin” runollisen kuvauksen historiallisiin yhteyksiinsä, mutta käy myös ilmi, että Eddan runot elävät edelleen. Se ei ole itsestäänselvyys. Nummi kirjoittaa: “Vanhoilla runoilla on tietysti oikeus kuolla (–). Se mitä runosta on jäljellä voidaan hienovaraisesti preparoida ja asettaa muumioarkussa näytteille esimerkkinä aikakautensa luonteenomaisista piirteistä. Ohikulkija voi tutkia näitä piirteitä ja ihailla preparaattorien taitoa; mutta jos hän ei kuule yhdenkään elävän suonen sykintää, hänellä on oikeus piirtää näyttelyluetteloon risti.” Nummi jatkaa toteamalla – ja osoittamalla esimerkkien avulla – että “Edda, suomeksi syntynyt, on hengissä ja still going strong”. Nummen vertailussa Aale Tynnin käännös peittoaa muunkieliset versiot: Tynni saa suomen kieleensä “metallin kaikua, metallin maun”, jota kannattelee syvä eläytyminen muinaisten ihmisten henkeen ja elämään.

Kuvataiteen ja musiikin alueilla Nummi liikkuu lukuisissa esseissä samalla tiedon, uteliaisuuden ja eläytymisen intensiteetillä kuin kirjallisuudenkin parissa. Keskeinen pohdinnan kohde on yksilön ja taideteoksen kohtaaminen. “Mitä tapahtuu yksilössä, joka kohtaa taideteoksen? Missä määrin kysymyksessä on yksilöllinen prosessi, missä määrin kollektiivinen, yhteisöllinen ketjureaktio?” Ainakin on selvää, että irrallaan ajasta yksilö ei koskaan lähesty taidetta: Nummen “kuunteleva sielu” on jatkuvasti tietoinen ympäröivästä maailmasta, mutta se ei estä häntä saavuttamasta korkeaa religioso-kokemusta teoksen äärellä.

Viimeisessä osiossa annetaan paljon tilaa Nummen pitkäaikaiselle työlle raamatunkäännöskomitean jäsenenä ja tämän työn kirvoittamille kirjoituksille. Tuulia Toivanen kirjoittaa esipuheessaan: “Lukijaa tämä Raamattu-aiheiden osuus kenties alkuun yllättää. Nimenomaan näissä teksteissään Nummi kuitenkin kehittelee useita esseistiikkansa teemoja ja ulottaa pohdintansa kaikkein laajimmalle, myös ihmisenä olemisen äärialueille.“ Raamatunkääntäjänä Nummi lukee Raamattua kirjakokoelmana, taideteoksena ja uskonnollisena kirjana ja väittelee jatkuvasti myös itsensä kanssa siitä, millä tavoin Raamatun kieleen on soveliasta puuttua, miten käännöksessä säilyttää tekstin kaikki ulottuvuudet. Itseironinen huumorikin sopii mukaan, kun Nummi vähän väliä kyseenalaistaa omaa kirjoittamistaan, punnitsee omia mielipiteitään ja tarkastelee niitä kriittisessä valossa, myös lukijan “suopeutta tai ärtyneisyyttä” puntaroiden.

Nummen esseiden lukeminen on virkistävää, herättelevää, ovia aukovan antoisaa ja, sanottakoon, sivistävää. Ne tekevät rauhattomaksi ja lohduttavat yhtä aikaa, kuten hyvä teksti tekee. Tiedän palaavani tähän kirjaan vielä monta kertaa vuosien varrella.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto