Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Lapsi on elämän tärkein asia

Heidi Lakkala, 16.8.2007
Laura Lindstedt: Sakset s., Teos 2007

”Lapsi, jota olen jo kauan kantanut sisässäni, näkee vihdoin minut”, uskottelee itselleen kiinalaisen lapsen adoptoinut yksinelävä nainen Laura Lindstedtin terävässä esikoisromaanissa Sakset. Suuret odotukset ja halu rakastaa eivät kuitenkaan riitä lapsen mykän katseen edessä. Tyhjä kaivo ei voi täyttää toista yhtä tyhjää. Alkoholisoituneen äidin hoteista isovanhempiensa suojiin pelastautunut Maami ei parhaalla tahdollakaan kykene äidiksi avuttomalle lapselle. Äidin ja adoptiotyttären välille ei synny yhteyttä, eikä elävällä posliininukella ole vaihto- ja palautusoikeutta.

Kajaanilaissyntyisen Laura Lindstedtin (s. 1976) Sakset on kunnianhimoisesti kirjoitettu kertomus haastavasta aiheesta, joka koskettaa monia suomalaisperheitä. Helsingin yliopistossa tutkijana toimiva Lindstedt on leikannut reiän siihen vaikenemisen muuriin, joka suojaa adoptiosuhteiden tunneintimiteettiä. Langettamatta tuomioita tai arvioimatta moraalia hän paljastaa pelottavan suorasukaisesti äidin ja adoptiotyttären välisen vuorovaikutuksen sudenkuopat. Kun biologista sidettä ei ole, suhde on luotava yksinomaan emootioiden varassa. Tunteitakaan ei voi väkisin synnyttää, etenkin kun yhteistä kieltä ei ole ja kumpikin pelkää.

Äidin ja lapsen suhde on tuomittu epäonnistumaan. Työssään menestyvä, kunnianhimoinen nainen on tottunut selviämään elämänsä kiperistä paikoista kielen avulla. Lapsi taas on menettänyt oman kielensä eikä ole vielä uuttakaan ehtinyt oppia. Fyysiseen etäisyyteen sopeutunut nainen ei osaa ottaa syliin ja antaa hellyyttä pienokaiselle, joka ei resuisen taustansa vuoksi edes osaisi ottaa sitä vastaan. Noidankehä on valmis. Epäonnistumisen pelko lamauttaa naisen ja romahduttaa hänen mielenterveytensä.

Laura Lindstedtin esikoisromaani on taideteos, joka tuo mieleen ranskalaisen uuden aallon romaanin. Jokainen sana ja rivin sijoittelu vaikuttaa tarkkaan harkitulta. Kerronta abstrahoituu konkreettisen tapahtumaketjun yläpuolelle tarkastelemaan yksityistä yleisen näkökulmasta. Teos löytää kuitenkin kauniin tasapainon monivivahteisen ja -tasoisen kielen ja alastoman tragedian välille. Kiitettävällä kielitajulla varustettu Lindstedt kykenee yhtä aikaa kuvaamaan riipaisevaa murhenäytelmää ja erittelemään sen semanttisia hienosäätöjä. Pidän Saksia laadukkaana romaanina, joka säilyttää tasonsa alusta loppuun.

Lindstedtin romaani avaa oven tuoreen äidin sieluun, joka kärsii yhteydenpuutteesta ja kohtaamattomuuden kivusta. Sivu sivulta aistivoimainen kieli paljastaa naisenmielen yhä syvenevän epätoivon ja hiipivän mielen sairauden. Lähestyvä tuomio ei toitota itseään fanfaarein vaan pienin arkitekemistä kuvaavin ilmaisuin. Nainen ei enää jaksa puhua lapselle. Häntä alkaa hermostuttaa lapsen yöllinen hengitys. Häntä väsyttää, väsyttää, väsyttää. Yksinkertaiset lauseet lataavat itseensä sellaisen annoksen voimaa, että lukija tuntee tarvetta rientää pienen perheen avuksi. Paras ja ainut apu olisi purkaa luonnoton side, ennen kuin se ehtii tehdä enempää tuhoa.

Toisinaan isien ja äitien pahat teot kostetaan niin monenteen polveen, ettei heikosta juuresta enää ole kasvualustaksi muuta kuin uudelle tragedialle. Lukijalle käy ilmiselväksi, ettei tälle naiselle olisi koskaan pitänyt antaa adoptiolasta. Kielellisesti lahjakas nainen kuitenkin hämää viranomaiset sepittämällä näille rikkomattoman sadun tasapainoisesta elämästä risteilevien sukulaissuhteiden verkossa. Tarinankerronta on terapiaa ja itsehoitoa, mutta kuolettavan vaaralliseksi se muuttuu siinä vaiheessa, kun lihaksi luiden ympärille inkarnoituu elävä ihmislapsi.

Adoptiolapsensa kautta Maami yrittää luoda itselleen ehjänpuhtoisen elämän. Projisoimalla lapseen omat särkyneet haaveensa hän lastaa suhteeseen niin paljon painoa, ettei sillä ole onnistumisen edellytyksiä. Kyse ei koskaan ole ollut toisesta ihmisyksilöstä, aina vain Maamista itsestään. Hän muistelee: ”Se kypsyi viekkaana minussa, jotenkin puoliksi huomaamatta, yksi syksy ja kaikki alkoi näyttäytyä uudessa valossa: jos tuossa olisikin kaksi lautasta, mitä jos tuossa olisikin kaksi juomalasia”. Haaveilu tavaratalon leikkiosastolla saa hänet hankkimaan epäkäytännöllisen suuren muovikirahvin. Lapsi ottaa sen aikanaan vastaan puolihuolimattomasti, mutta hänhän onkin statisti tässä näytelmässä.

Laura Lindstedtin Sakset on keskitetty kokonaisuus, jonka työstäminen alkoi jo vuonna 1998. Lindstedt löysi tietokoneelta kirjoittamansa tiedoston, jonka kohtauksissa nainen hakee yhteyttä adoptiolapseen ja epäonnistuu pyrkimyksissään toistuvasti. Helsingin yliopiston heinä-elokuun humanistiksi valittu Lindstedt kertoo, että romaani on kirjoitettu siitä ongelmasta, ”miten yhteinen kieli tai yhteys on mahdollista luoda”. Liuskoja kierrätettiin kustannusmaailmassa vuodesta 2003 lukien: teos vaikutti aluksi liian abstraktilta, eikä siitä tuntunut löytyvän riittävästi tarttumapintaa. Lindstedt ei halunnut kuitenkaan tinkiä rehellisyydestään yleisen maun vuoksi. Kuukauden humanisti -haastattelussa hän kertoo: ”Pidin käsikirjoituksen pitkään itselläni ja löysin lopulta sellaisia tapoja kirjoittaa, joilla en huoraa tekstin suhteen, mikä oli vapauttavaa. Olin uskollinen omalle estetiikalleni, mutta pystyin silti viemään tarinaa pitemmälle.”

Mistä tulemme?

Sakset on myös visuaaliselta asettelultaan hallittu teos. Kappaleiden alkuun on jätetty ilmaa lukijan omia ajatuksia varten. Päiväkirjanmuotoon laaditut minäkerrontaiset merkinnät alkavat 6.8.2000 ja päättyvät 28.10.2000. Loppuluvussa näkökulma muuttuu, ja puheenvuoron saa Maamin omasta äitiyden urakastaan kehnosti suoriutunut äiti. Jälleen kerran hän saapuu jälkijunassa tyttärensä avuksi ja päätyy vain todistamaan murhenäytelmää, jonka juonenaihiot on itse ideoinut. Osien otsikot on laadittu kysymysten muotoon: Mistä tulemme? Keitä olemme? Minne menemme? Keskeisempiä kysymyksiä tuskin on auringon alla.

Mistä siis tulemme? Maani ainakin tulee äidistään, joka vihaa häntä. Tyttären kokemus olemuksensa täydellisestä hylkäämisestä ajaa hänet kunnianhimon oravanpyörään, jossa hän suorittaa elämäänsä päivästä toiseen. Kielellisen lahjakkuutensa avulla hän hämää muut uskomaan siihen tehokkaan tomeraan energiapakkaukseen, jollaisena hän haluaa esiintyä ihmisten ilmoilla. Kaiken imevä tyhjyys naamion takana itkevän pikkutytön sydämessä saa Maamin hankkimaan itselleen lemmikin Kiinasta. Sellaisena valitettavasti täytyy adoptio tässä tapauksessa ymmärtää. Kiinalainen tyttö tulee samanlaisesta tyhjyydestä kuin Maami itsekin. Ehkä he elämän päähän potkimat kykenevät yhdessä ryömimään kuivalle maalle.

Hivenen epäuskottavalta vaikuttaa se helppous, jolla yksinasuvalle naiselle annetaan adoptiolapsi. Kun kuulee niistä kivuliaista vuoripoluista, joita monet pariskunnat ovat kavunneet adoptiolasta hankkiessaan, Maamin pikaspurtti vaikuttaa poikkeukselliselta huippusuoritukselta. Uralleen omistautunut nainen tosiaan suorittaa elämäänsä kuin esterataa: kun työputki on nousujohteessa, on aika hankkia lapsi. Lisäkiihokkeena pyrinnölle ovat työtovereiden epäilevät arviot Maamin soveltuvuudesta äitiyteen.

Yhtä kyseenalaisena pidän sitä täydellistä tyhjiötä, jossa päähenkilö elää. Miessuhteistaan hän ei puhu eikä pukahda. Luonnollinen tapa saattaa lapsia maailmaan on viimeisenä hänen listallaan. Romaanin loppupuolella Lindstedt kyllä valottaa sitä taustaa, joka selittää henkilön synnytyspelkoa. Jälleen kerran lastia tyttärensä kuormaan on kaatanut äiti, joka kokee itsensä epäkelvoksi synnytyksenkin suhteen. Äiti ja äitiys kasvavat Lindstedtin romaanissa massiivisiin mittasuhteisiin, lähes kaikenselittäväksi voimaksi yksilön kohtaloiden muovaajana. Riskistä huolimatta vallitseva äitimotiivi ei tukahduta alleen kerronnan hienovireistä voimaa ja ilmaisun vivahteita.

Lukijan luottamus joutuu sen sijaan kovemmalle koetukselle äidin ja adoptiolapsen kliinisen hygieenistä suhdetta tutkaillessaan. Lindstedt ei näytä pienintäkään valoa tällä vuorovaikutukselle, vaikka alkeellisinkin psykologiankirja kertoo kaikenlajisten pentujen, poikasten ja pienokaisten epätoivoisesta tarpeesta leimautua käsillä olevaan emo-objektiin. Vaikealta tuntuu uskoa, ettei kiinalainen adoptiolapsi tosielämässä osoittaisi jonkinlaisia myönteisiä tuntemuksia häntä ruokkivaan, puhtaana pitävään, lahjoja tyrkyttävään ja hoivaavaan äitihahmoon.

Lindstedt tuo kirjassaan esille päivänpolttavan kysymyksen adoptiosuhteen tunneilmastosta, jota aletaan pian tieteellisestikin tutkia ja josta esimerkiksi Anu Rohima Mylläri on vastikään kirjoittanut omakohtaiseen kokemukseensa perustuvan kipeänaran muisteluksen Adoptoitu (Otava 2006). Fiktion maailmassa kärjistyksiä ei voi kieltää. Toivon silti, ettei kukaan adoptiolasta sydämestään kaipaava anna pelolle valtaa ja usko Lindstedtin esittämään kauhuskenaarioon. Apua on saatavissa, jos adoptiosuhde tuntuu jumittuvan lähtöasetelmiinsa.

Äiti näyttäytyy liki epäinhimillisenä kohtauksessa, jonka mukaan romaani on saanut nimensä. Lapsi huomaa sakset ja kiipeää jakkaran päälle tavoittelemaan niitä. Sen sijaan että rientäisi hänen avukseen, äiti seuraa sivusta mahdollisen onnettomuuden edistymistä. Maami siis huomaa: ”Sakset. Nyt se on löytänyt sakset.” Korostetun tuntuisesti äiti käyttää lapsestaan se-pronominia, ikään kuin etäännyttäen hänet inhimillisestä persoonallisuudesta. Lapsi on tarkkailtava kohde, joka kiinnostaa älyllisesti mutta joka ei soittele tunteiden viulua sydämessä.

Suorastaan naturalistiselta tuntuu seuraava katkelma:

”Lapsi yltää juuri ja juuri saksiin, irrottaa ne ähisten koukusta ja tuijottaa niitä hetken voitonriemuisena. Kuin apina, joka on oman nokkeluutensa ansiosta saanut kattoon ripustetun banaanin haltuunsa, tietämättä että työskentelee valvotuissa olosuhteissa. Sitten alkaa vaivalloinen alastulo. Lapsi koettaa mahtua jakkaralle kontalleen. Pitää toisessa kädessä vaarallista teräasetta, hapuilee toisella tukea seinästä. Suljen silmäni. Odotan kolinaa. Odotan maahan rymähtävää myttyä, jonka sydämeen saksien terä tunkeutuu. Silmiä, jotka muljahtavat ympäri ja suuta joka lävähtää hervottomana auki. Harakiri? Ei. Lapsenmurha!”

Äitiyteen liitetään yleisinhimillisen normin mukaan vastuullisuus ja huolenpito lapsesta. Tämä nainen ei ole äiti. Hän on tutkija, joka tarkkailee apinaa laboratoriossa. Hänen hoteisiinsa ei saisi uskoa edes kissaa, puhumattakaan ihmislapsesta.

Keitä olemme?

”Lapsi on elämän tärkein asia: tällä minä aloitin, ja tästä minä jatkoin”, Maami päättelee ja tehokkaan yhteiskunnan täysivaltaisena jäsenenä hankkii itselleen kulutustarvikkeekseen maailman tärkeimmän asian. Ennen kuin noutaa hankintansa Kiinasta, hän matkustaa Pariisiin nauttimaan hyväksytystä adoptiohakemuksestaan: ”Olen matkustanut kauas, jotta uskaltaisin matkustaa vielä kauemmas.” Rakkauden kaupungissa hän ostaa Gauguin-aiheisia postikortteja ja lähettelee niitä ystäville ja tuttaville hyvien uutisten kuulumisin. Yhdessä kortissa on ”viettelevä tumma nainen punaisessa kietaisuvaatteessa, alaston lapsi olkapäällään”. Sen Maami lähettää omalle äidilleen tekstein ”Ia orana Maria”. Äidin pitää saada tietää, että ”kaiken voi tehdä myös toisin” Tytär aikoo suorittaa äitiyden synnyttäjäänsä paremmin.

Ensitapaaminen kiinalaistyttären kanssa alkaa kuitenkin onnettomien tähtien alla. Kohtaaminen on kliininen, eikä tuleva tytär suostu lähtemään innokkaan äidin mukaan. Tyttö saa jäädä vielä yöksi vanhoille asuinsijoilleen, mikä on käytäntönä poikkeus ja viittaa jo tulevaan onnettomuuteen. Kuvaavaa onkin, että kun tyttö vihdoin lepää äitinsä sylissä taksissa, tuloksena ei synny läheisyyttä vaan tyhjyys: ”Tyttö makaa sylissäni, minun asennossani, josta minä olen poissa.” Naisen ruumis soveltuu äitiyteen, mutta mieli liitelee jo muualla.

Lapsesta ei ole täyttämään naisen tyydyttämättömiä tarpeita ja paikkaamaan hänen puutteellista äitisuhdettaan. Alkoholisoitunut äiti ei kyennyt huolehtimaan Maaminsa tarpeista, eikä historiaa voi muuttaa vaihtamalla nykyisyyden tekijöitä. Romaanin käännekohtana voi nähdä kohtauksen, jossa äiti tarjoaa lapselle lapsuudenaikaista nalleaan. Kun tämäkään lahjuksenanto ei suju kuin elokuvissa, äiti kiihtyy ja rikkoo nallen. Lapsi pakenee pelästyneenä tunnekuohua, eikä nainen vieläkään ymmärrä. Hän tulkitsee tapahtuman rakkaudeksi: ”Näin se lähti liikkeelle, rakkaus, minun rakkauteni, parahdus, näin se vyöryi minusta, ja minä hengästyin, vapisin.” Mutta: ”Lapsi jäi jonnekin, en tiedä. Ehkä lakkasi olemasta.”

Minne menemme?

Kun äidin ja lapsen tarpeet eivät kohtaa, jokin tärkeä lakkaa olemasta. Maamia ei ole, eikä siis lastakaan. Lindstedtin romaanissa isien ja äitien synnit kostetaan vanhatestamentillisesti jälkipolville. Lipaston laatikko, jonne adoptiotytär kerää kaikenlaisia löytöjä kuminauhoista saksiin, näyttäytyy samanlaisena kaatopaikkana kuin äidin ja adoptiolapsen kaoottinen mieli. Tässä romaanissa näkymättömästä lapsesta ei koskaan tule näkyvää.

Näkymätön katoaa samaan obliviaan, josta on tullutkin. Kun tyttäret – Maami ja hänen adoptiolapsensa – lähtevät, näyttämölle astuu tekijä, kaiken alkulähde, tosiäiti. Hänen näkökulmastaan kerrottu loppuluku kertoo karua kieltä epätasapainoisesta naisesta, jolla myöskään ei ollut eväitä huolehti jälkeläisistään. Tälläkin äidillä on tutkijan tarkkaileva ja rakkaudeton katse lapseensa: ”Katsoin sinua, ja tunsin inhoa. Olit pelkkää voitaleipääjuustoa koko tyttö. Mummin pikku syöttiläs. Porsas. Siellä ne ovat kaataneet ruokaa suuhusi aamusta iltaan, viikosta toiseen, kokonaisen vuoden ajan. Olet lihonut ainakin kymmenen kiloa. Ruoka maistuu, sen kyllä huomaa.” Lukija jää miettimään, kuinka mummin rakastava huolenpito on voinut valua tästä tyttärestä kuin vesi hanhen selästä.

Lindstedtin elämän moninaisuutta ymmärtävä ja tuomitsematon näkökulma henkilöihinsä on teoksen parasta antia. Hän ei suostu uhraamaan juopottelevaa ja tytärtään laiminlyövää äitiäkään hirviöksi, joka jatkaa porskuttamista kuin sika rapakossa, kun Maamista aika jättää. Hänelläkin on historiansa. Hänkin on kokenut, kuinka tyttären katse satuttaa: ”Et sinä minua pelännyt, sinä vihasit minua. Hilja-mummi ei sitä voinut nähdä. Hän kuuli tömähdyksen kun nousit penkiltä, hän kuuli lankkujen narinan kun kävelit pois, hän kuuli vaimean kolahduksen kun painoit kammarin oven kiinni. Mutta hän ei nähnyt kasvojasi.”

Kerran äiti, aina äiti. Äiti voi juosta mutta ei piiloutua. Niin jää tällekin äidille lopulta vastuu tyttärestään. Kipeimmät ratkaisut jäävät aina äidille, hyvässä ja pahassa. Lindstedt kuvaa äitiyden vuorovaikutussuhteena, joka rakentuu enemmänkin ympäristön kuin perimän vaikutuksesta. Näin voi päätellä siitä, ettei biologia lopultakaan määrää romaanihenkilöiden epäonnistumista äitiyden uralla. Ratkaisevan ansan asettaa kyvyttömyys kantaa vastuuta ja kiintyä. Maami kai kutsuisi sitä tuotevirheeksi, mene ja tiedä. Laura Lindstedtin Sakset tavoittaa syvällisesti tämän viallisuuden, jonka syitä ja seurauksia ihmiskunta kantaa taakkanaan hamaan tuomiopäivään. Hieno teos ei kuvia kumartele, vaan antaa oman persoonallisen äänensä syksyn kirjatarjontaan.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto