Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kansanluonteen uudet kuvat

Päivi Koivisto, 14.5.2007
Leena Kirstinä: Kansallisia kertomuksia s., SKS 2007

Leena Kirstinän Kansallisia kertomuksia käy tarmokkaasti läpi seitsemän nykyromaania, joissa kansallisuus on yksi teemoista. Vahvasti läsnä on myös vanhempi kirjallisuus, kun tutkija haarukoi kansallisuustematiikkaa tekstienvälisyyttä korostaen. Teos on yhä ajankohtaisempi, kun kansallisuus on nostettu taas arvoaiheeksi Jari Järvelän valtionpalkinnon myötä.

Ilahdun aina, kun huomaan jonkun julkaisseen tutkimuksen 1990-luvun ja vuosituhannen vaihteen kirjallisuudesta. Nykykirjallisuuden tutkijan työtä valaisevat vain kirjailijoiden spontaanit lausunnot ja kriitikkojen kiireesti kyhäämät tulkinnat. Huvikseen lukevistakin suuri osa on kiinnostunut juuri nykykirjallisuudesta.

Leena Kirstinän teos on kutkuttava keskustelunavaus 1990-luvun kirjallisuuteen, laajemminkin kuin vain kansallisuuden näkökulmasta. Hänen tutkimiaan kirjailijoita ovat Rosa Liksom, Kjell Westö, Hannu Raittila, Juha Seppälä, Sirpa Kähkönen, Mikaela Sundström ja Kaiho Nieminen. Lisäksi teoksessa on vielä lukuisia heittoja muiden kirjailijoiden suuntaan.

Kirstinä väittää johdannossaan, että 1990-luvun romaaneista puhuttaessa kansallisuusteema on jäänyt erilaisten minän kirjoitusten, omaelämäkerrallisten romaanien ja muiden subjektiivisten tilitysten, varjoon. Hän nostaa esiin kymmenittäin teoksia, joissa kansallisuus on tärkeä teema. Vastaavalla tavalla Jussi Ojajärvi esittää väitöskirjassaan Supermarketin valossa (2006), että kapitalismikriittisyys on yksi 1990-luvun ellei hallitseva niin ainakin nouseva juonne. Julkisuuspuheen varjossa kirjallisuus tarjoaa muutakin pohdittavaa kuin oman navan kaivelua, vaikka sitäkin toki tarvitaan.

Sukuromaanissa suomalaisten aatteet

Leena Kirstinän mukaan lukijat ovat jatkuvasti pitäneet kansallisuutta rakentavista romaaneista. Epäilen, että monissa niissä ovat vedonneet lukuromaanin piirteet: realistisuus ja rehevät sukutarinat. Kirstinän tutkimista teoksista valtaosa on sukuromaaneja; laji antaa luvan heijastaa nykypäivää historiallista kehitystä vasten. Tutkimuksen koossa pysymisen kannalta Kirstinä olisi voinut korostaa vielä vahvemmin sukuromaania kansallisen tarkastelun paikkana tai analysoida vain sellaisia teoksia, jotka erityisen selkeästi ottavat kantaa kansallisuuteen.

Erityisesti Mikaela Sundströmin Alati taivaat -romaanin osuus kirskahtaa muiden joukossa. Sen ote kansallisuusaatteeseen on kovin erilainen, peitetympi kuin muissa tarkastelluissa teoksissa. Sen taustaksi ehdotettu kansallinen kirjallisuuskaan ei ole yhtä vahvasti tulkintaan ankkuroitu kuin muissa analyyseissä. Kirstinällä on ollut ajatuksena tuoda tavallisesti miehisenä pidetylle kansalaisuuskeskustelun alueelle myös naisten ääniä, mikä minusta on kaikin puolin positiivista. Jos Sundströmin asema oli edustaa suomenruotsalaisista naiskirjailijaa, olisiko esimerkiksi Kirstinän vain mainitsema Ulla-Lena Lundbergin romaani Marsipaanisotilas niveltynyt notkeammin kirjan muihin analyyseihin?

Pidin Kirstinän tavasta lukea Westön romaania Isän nimeen, Liksomin Kreislandia ja Niemisen Suomenniemeltä-romaania. Jokainen romaani puhuu niin selvästi kansalaisuudesta, että sen pystyy yhdessä luvussa perustelemaan. Westön teoksen aloittava maisemakuvaus on oivaltavasti analysoitu suomenruotsalaisen ihannemaiseman uudelleenkirjoituksena. Monella tuoreessa muistissa olevaa Finlandia-voittajaa, romaania Missä kuljimme kerran, olisi houkuttelevaa pohtia Kirstinän luennan rinnalla. Muutoinkin analyysi vihjaa monista kiinnostavista piirteistä Westön tuotannossa, joihin toivoisi jonkun viitseliään paneutuvan. Liksomin Kreislandissa Kirstinä taas perkaa esille teoksen pohjatekstinä olevaa Rousseaun Emileä. Näin Kreislandin kahden metsäläisen kasvatuksesta tulee allegoria Suomen kansan kasvatuksesta kohti erilaisia kansallisuusihanteita.

Kaiho Niemisen romaania Suomenniemeltä käsitellään teoksen viimeisessä analyysiluvussa. Täytyy myöntää, että siinä vaiheessa olin väsynyt Kirstinän tapaan referoida monipolvisista romaaneista joka ainoa juonenkäänne. Varsinaiseen asiaan jouduttiin monesti – ehkä tilanpuutteen takia – vain viittamaan ohuella yleistyksellä. Kiireen tuntu henki monesta kohtaa. Viimeinen luku jätti kuitenkin hyvän jälkimaun: Niemisen romaania oli pohdittu selkeästi ja uskottavasti Sillanpään Hurskasta kurjuutta vasten. Yhden kattavan pohjatekstin kuljettaminen kautta analyysin toimi, kuten Kreislandissakin.

Sirpa Kähkosen Mustista morsiamista lähteneen romaanisarjan analyysi ei sytyttänyt vaan tuntui mitäänsanomattomalta, vaikka etukäteen olin Hiidenkivessä julkaistun puffin sytyttämänä siitä kiinnostunut. Mielenkiintoinen oli ajatus siitä, että Kähkösen käyttämä murre kritisoi varhaisempien kansallisuusromaanien realistisuutta; niissähän maalta muuttaneet torpan tytöt ja pojat puhuivat heti korrektia yleiskieltä. Kreislandissa taas Kirstinä antaa murteen käytölle toisen merkityksen: sillä banalisoidaan ylevä kansallisuuspuhe.

Kansallisia kertomuksia on helposti lähestyttävä teos sellaisellekin, joka ei jaksa teutaroida akateemisen jargonin parissa. Vaikkei tuntisi itse romaanejakaan, pysyy kärryillä. Vain johdannon metodiosa pullottaa koukeroisia ja abstrakteja virkkeitä, jotka eivät ainakaan tee kirjallisuudentutkimusta kiinnostavaksi. Lukija, joka on kiinnostunut käsitellyistä teoksista ja niiden näkökulmista kansallisuuteen, säästää aikaansa ohittamalla metodin esittelyn. Leena Kirstinän teoksen jälkeen voi siirtyä tavaamaan kirjassa vain maininnan saaneita romaaneja ja koota sitten oma kaanoninsa kansallisuuden kertojista.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto