Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Eräs luomiskertomus ja muita väärinkäsityksiä

Taneli Viljanen, 10.12.2008
Leevi Lehto: Alussa oli kääntäminen s., Savukeidas 2008

Leevi Lehdon esseekokoelma Alussa oli kääntäminen on parhaimmillaan terävä ja oivaltava, huonoimmillaan laiska ja ärsyttävä, välillä molempia yhdessä. Kirjan alaotsikko on ”2000-luvun poetiikkaa”, ja osaltaan kirja onkin sitä: Lehto hahmottelee omaa, käsitetaiteen ja language-runouden perinteistä ammentavaa poetiikkaansa. Samalla kirja kiertyy tiettyjen laajempien teemojen, toisaalta kääntämisen ja kielen, toisaalta runouden ja globalisaation suhteen ympärille.

Lehto on viime aikoina ollut paljon julkisuudessa oman ntamo-kustantamonsa tiimoilta, mikä ei toivottavasti ole kokonaan vienyt huomiota hänen runotuotannoltaan: erityisesti kokoelma Ampauksia ympäripyörivästä raketista kuuluu 2000-luvun suomalaisen kokeellisen runouden olennaisiin teoksiin. Lehdon johdonmukainen ”itsetarkoituksellisen kokeellisuuden” puolustaminen on ollut tärkeää koko uusimmalle suomalaiselle runoudelle, samoin erityisesti ääni- ja käsitteellisen runouden tuominen mukaan suomalaisen runouden kentälle.

Vaikka nyt ilmestyneen teoksen esseitä on jo aiemmin julkaistu muiden muassa Lehdon kotisivuilla, kirjamuotoon koottu katsaus hänen ajatteluunsa on silti olennainen tapaus suomalaisessa runouskeskustelussa. Käsittelen siitä aluksi kahta esseetä, jotka ovat nähdäkseni sekä kokoelman painavimpia että esittelevät sen keskeisimmät teemat oivaltavimmin.

Kääntäminen

”Varjot korvissamme” -essee aloittaa osoittamalla runouden kääntämisen mahdottomuuden – ja jatkaa perustelemalla tämän mahdottomuuden välttämättömyyttä ja keskeisyyttä. Se perustelee myös kirjan nimen osoittamalla, kuinka vieraan kielen kohtaaminen, eri kielten ristiriitainen ja heterogeeninen sekaantuminen, ovat kaiken runouden ja sanataiteen perustana. Teksti myös esittää teesin polysemiasta eli monimerkityksisyydestä runouden kaikkien lajityypillisten keinojen perimmäisenä funktiona.

Essee yhdistää runoanalyysiä, historiallista tarkastelua ja historian uudelleentulkintaa sekä teoreettista pohdintaa; sen argumentaatio etenee polveilevasti mutta johdonmukaisesti. Kaikkein oudoimmiltakin vaikuttavat ajatuskulut tulevat perustelluiksi. Kielen epäpuhtauden, väärinymmärrysten ja vierauden ihanteet perustellaan kaunopuheisesti.

Lehdon argumentointi on tässä esseessä oivaltavaa, terävää ja uskottavaa, ja hänen esseen lopulla hahmottelemansa kääntämisen muotojen pluralismin puolustus on vetoava manifesti, jonka antamia virikkeitä voi toivoa seurattavan. Esseen teemoihin palataan kirjassa useaan otteeseen myöhemminkin, mutta tämä teksti esittelee ne tiiviillä ja elegantilla tavalla, johon ei välttämättä jatkossa tuoda paljoakaan lisää.

Toinen mielestäni olennainen essee on nimeltään ”Yhä uudestaan ikävyyden ympär’”. Se on kirjan kunnianhimoisin esitys runouden roolista nykyisessä maailmassa, sen suhteesta globalisaatioon ja yhteiskuntaan yleensä, ehkä myös sen olemuksesta. Teksti on ajatuksia herättävä ja terävä, mutta myös osin ongelmallinen – tai ainakin ajatuskehittelynsä kesken jättävä.

Käsitetaide

Lehdolle runous on ennen kaikkea eräs ajattelun muoto: ei-subjektiivista, ei-rationaalista ajattelua, ”käsitteiden tuottamista”. Mutta mitä runoudessa ajatellaan? Toisaalla kirjassa Lehto esittää, ettei runoudessa koskaan suuntauduta kohti lukijaa tai ”pyritä tarkoittamaan”: sen sijaan runo on eräänlainen siirto pelissä, tietyssä tai tietyissä kielellisissä ja taiteellisissa konteksteissa tapahtuva interventio. Tämä yhdistyy nähdäkseni kuvataiteen käsitetaiteen perinteeseen, jossa, Joseph Kosuthin klassista muotoilua lainatakseni, ”taiteilijat tutkivat taiteen luonnetta esittämällä uusia ehdotuksia taiteen luonteesta”.

Tuntuukin ehkä helposti siltä, että runous päätyy Lehdolla ajattelemaan vain itseään. Tässä mielessä oireellista on se, että vaikka Lehto puhuu paljonkin runouden poliittisesta roolista, hän lopultakin päätyy kannattamaan puhdasta taide taiteen vuoksi -ajattelua. Lehto tosin vie tämän ajattelun tyylilleen luonteenomaisesti metatasolle: varsinaisesti hän kannattaa taiteen olemista ”itseään varten olemisen ajatusta varten”.

Käsitetaiteen ja kirjallisuuden teema nousee esiin myös muissa kirjan esseissä, erityisesti niin sanotun käsitteellisen kirjoituksen (”conceptual writing”) johtaviin nimiin kuuluvan Kenneth Goldsmithin tuotantoa käsittelevässä esseessä ”It’s nothing!”. Goldsmith on – Charles Bernsteinin ohella – Lehdon tärkeimpiä oppi-isiä, erityisesti Lehdon Päivä-teoksen ilmeinen kummisetä. Goldsmithin teos Day sisältää yhden New York Times -lehden numeron puhtaaksikirjoitettuna, alusta loppuun. Lehdon Päivä taas sisältää STT:n yhden päivän uutistarjonnan lauseittain aakkostettuna.

Lehdon olisi voinut olettaa saavan aiheesta paljon irti, jakaahan hän monia Goldsmithin kiinnostuksen kohteista. Essee tuotti minulle kuitenkin pettymyksen. Se ei kerro mitään kiinnostavaa lukijalle, joka on jo jossain määrin perillä Goldsmithin ”tekstitaiteesta”, eikä todennäköisesti saa uutta lukijaa innostumaan aiheesta. Lisäksi teksti päättyy kuluneeseen, tympeästi nurinkäännettyyn kysymykseen: ”Mutta oletko varma että se ei ole taidetta?”

Mutta kun taiteen tehtäväksi on käsitetaiteen perinteessä etukäteen määritelty taiteen määritelmän kyseenalaistaminen, taiteen olemuksen laajentaminen tai sen rajojen koettelu, ei kysymykseen ”onko X taidetta” voi oikeastaan koskaan vastata kieltävästi. Samalla koko taiteen olemukseksi asetettu kysymyksenasettelu trivialisoituu ja muuttuu tautologiseksi. Sama ongelma koskee helposti kaikkea ajattelua, jossa taide ajatellaan ”siirtoina” pelissä, joka lopultakin koskee vain sitä itseään.

Itseäni häiritsee myös se, että Lehto ei lainkaan suhteuta käsitteellistä kirjallisuutta kuvataiteen käsitetaiteeseen: ainoa kuvataiteilija, joka kirjassa mainitaan, on Marcel Duchamp, hyvin vanhentunut viitepiste millekään nykyään tapahtuvalle. Millä tavoin kontekstia, merkitsevyyttä ja taiteen rajoja tutkiva taide muuttuu siirtyessään kuvataiteesta, jossa se on pitkään ollut hyvin vakiintunut traditio, kirjallisuuteen – jossa taas ainakin Lehto haluaa esittää sen jonain radikaalisti uutena?

Voisiko, Lehdon ajatuksia mukaillen, kirjallista käsitetaidetta pitää kuvataiteen käsitetaiteen eräänlaisena käännöksenä? Mutta millaisia luovia väärinymmärryksiä se sitten tuo kirjallisuuteen? Lehto ei lopultakaan vastaa tähän, eikä ehkä onnistu perustelemaan, mikä käsitteellisessä kirjallisuudessa olisi erityisen kiinnostavaa.

Ajatus runoudesta ei-rationaalisena ajatteluna on nähdäkseni mielekäs, mutta jos se tarkoittaa jatkuvasti vain itseensä ja omiin taiteellisiin ongelmiinsa käpertymistä, en ainakaan itse näe miksi sen pitäisi kiinnostaa edes niitä seitsemää ihmistä, jotka Lehto näkee omana kohderyhmänään. Kaikesta hybridisaation ja pluralismin puolustuksestaan huolimatta Lehdon visiossa on jotain hieman epäilyttävällä tavalla puhdasta: runous ei saa nähdä itsellään mitään suoria poliittisia tehtäviä, tunteet ovat banaaleja, ja kaikki ajattelu tuntuu lopultakin palautuvan kieleen ja merkityksenmuodostumisen ongelmiin. Hiukan kärjistäen sanottuna runous istuu Lehdon visiossa omassa ilmatiiviin puhtoisessa kuplassaan pohdiskelemassa itseään.

Tähän tuntuu liittyvän myös Lehdon ajatus runoudesta anti-ideologisena. Se on hyvin ymmärrettävä, jos sen ajattelee merkitsevän tiettyä ideologioihin kriittisesti suhtautuvaa asennetta. Lehdon muotoilu tuntuu kuitenkin implikoivan myös ajatuksen runoudesta jollain tapaa ideologian ulkopuolella olevana tai ideologiasta puhtaana diskurssina, mikä tuntuu – erityisesti Louis Althusser-kääntäjän esittämänä – hämmästyttävän naiivilta ja epäuskottavalta.

Traditio

Kirjan alaotsikko on 2000-luvun poetiikkaa. Sikäli on harmillista, että juuri 2000-luvun poetiikka, Lehdon oma ja hänen aikalaisinaan pitämien kirjoittajien poetiikka, jää kirjassa lopultakin varsin ohuesti kehitellyn käsittelyn varaan. Lehto kirjoittaa lopultakin mietitymmin ja oivaltavammin esimerkiksi suomalaisen modernismin klassikoista Eeva-Liisa Mannerista ja Jyrki Pellisestä kuin omista kirjoitusprojekteistaan, Goldsmithista tai Cia Rinteestä.

Esimerkiksi Manneria käsittelevä ”Eeva-Liisa Manner (ja kansainvälinen modernismi)” esittelee tiiviisti ja ytimekkäästi perustellun ja tuoreen näkökulman Mannerin runouteen. Samalla essee esittää hyvin kiinnostavan näkökulman 1950-luvun modernismiin yleensä; tähän aiheeseen toivoisin Lehdon palaavan vielä perusteellisemmin toisessa yhteydessä. Analyysi 1950-luvun modernismin tietystä, eri runoilijoita yhdistävästä kieliasusta ja sen vakiintumisesta ”runollisen kielen” yleiseksi malliksi on valaisevaa ja kiinnostavaa.

Ehkä Lehto onkin pohjimmiltaan traditionalisti, niin kuin hän itsekin eräässä esseessään epäilee. Hänen parhaat esseensä toimivat ennen kaikkea joko runouden tradition uudelleentulkintoina tai sitten vieraiden traditioiden tuomisena suomalaiseen runousdiskurssiin – tästä erityisen hyvä esimerkki on essee ”Language-runous”, joka on varmasti asiantuntevinta, mitä Suomessa on tästä olennaisesta avantgarde-liikkeestä kirjoitettu.

Suljetusta muodosta avoimiin kysymyksiin

Kirja sisältää sekä muodoltaan perinteisiä esseitä että vähemmän viimeistellyn oloisia puheenvuoroja. Yleisesti ottaen Lehdon teksteistä parhaita ovat ne, jotka eniten muistuttavat perinteistä esseetä: johdonmukaisimmin ja syvällisimmin kehitellyt, pisimmät ja täsmällisimmin argumentoidut. Mutta onko tämä mielipiteeni sitten vain merkki omasta konservatiivisuudestani lukijana? En usko: nämä esseet ovat niitä, joissa Lehdon ajattelu etenee pisimmälle, siis myös kauimmas tavanomaisuudesta, eniten kohti jotain uutta, kiinnostavaa ja vierasta.

Monet vähemmän mietityt ja viimeistellyt tekstit kirjan loppupuolella jäävät yksinkertaisesti laiskoiksi huitaisuiksi, niiden muodossa ei ole mitään itsessään kiinnostavaa. Tästä säännöstä tosin poikkeaa ainakin ”Suomi pakkoruotsin ja barbaaritanskan välillä”, haastattelumuotoinen pidempi teksti, jossa Lehto paneutuu syvälle moniin tärkeisiin kysymyksiin, jotka vaikuttavat taustalla myös monissa muissa kokoelman kirjoituksissa. Toinen asia ja varmasti mielekäs lähestymistapa tietysti olisi esseen ja runouden voimakkaampi sekoittaminen ja hybridisaatio, esimerkiksi Lehdon esikuvan Charles Bernsteinin hengessä, mutta tästä ei Lehdon kokoelmassa ole kyse.

Kielellisesti Lehdon esseet ovat parhaimmillaan elegantteja, mutta kärsivät hiukan ilmaisun turhasta koukeroisuudesta ja eräistä tyylin ja lauserakenteiden maneereista: liian monet asiat ovat jotain ”enemmän kuin nykyään huomataankaan”. Myös painovirheitä on kirjassa aivan liian paljon. Tekisi mieli sanoa kirjan kaivanneen hiukan enemmän kustannustoimittamista, mutta tätä olisi varmaankin turha kertoa Lehdolle, sen verran halveksuvasti noista portinvartijahahmoista kirjassa puhutaan.

Lehdon taipumus viedä ajattelunsa ”shokeeraaviin” paradokseihin tuntuu myös välillä silkalta – ei niinkään tyylin vaan ajattelun – maneerilta. Lehto tuntuu välillä niin tyytyväiseltä omiin muotoilunsa, että aiheen ajattelu jää lopultakin kesken; ajatuksen liike katkeaa liian nokkelaan kielelliseen muotoiluun. Tähän liittyy myös tiettyä itseäni häiritsevää, hiukan itsetyytyväiseltä tuntuvaa sävyä, joka ilmenee myös Lehdon tavassa julistaa suureen ääneen omaa käsittämättömyyttään ja marginaalisuuttaan.

Ehkä olennaisimmin Lehdon kirjasta jää lopulta käteen joukko avoimia kysymyksiä – ja mikä olisikaan parempi lopputulos 2000-luvun poetiikkaa käsittelevälle kirjalle? Itselleni nämä kysymykset ovat esimerkiksi tällaisia: mikä lopulta on tradition ja innovaation suhde? Mikä Kenneth Goldsmithin taiteessa oikeastaan on kiinnostavaa? Voiko ei-kommunikoivaa runoutta oikeasti olla olemassa? Mitä Lehto tarkoittaa ”kielipakoisella ylevällä”? Miten joku voi pitää tekijänoikeuksien suojaa aikamme pahimpana riiston muotona? Mutta minne runous on menossa?

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto