Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kun hidastuu, näkyy vinttikaivometsät

Kristiina Wallin, 23.8.2005
Liisa Laukkarinen: Tähdet lähempänä kuin hän s., Enostone 2005

Tähdet lähempänä kuin hän on Liisa Laukkarisen yhdestoista runokokoelma. Siinä hän palaa tuttuihin teemoihinsa kuten pysähtymisen merkitykseen, vanhenemisen väistämättömyyteen ja ihmisen osaan luonnon kiertokulussa. Liisa Laukkarinen katsoo runoissaan lähelle, mutta näkee kauas ja syvälle.

Kokoelman kaksi ensimmäistä osaa ”Aiheeton, ihmesyntyinen onni” ja ”Mustan koivun takkuisen latvuksen läpi” ovat koko kirjan vahvimmat. Niissä Laukkarinen kirjoittaa konkreettisin, arkeen ja luontoon kiinnittyvin kuvin yksin olemisen hetkistä, luopumisesta ja onnesta. Onni on Laukkariselle jotakin, mitä ei voi pakottaa eikä tavoitella. Se on läsnä pienissä yksityiskohdissa ja hetkissä silloin, kun pysähtyy katsomaan ja kokemaan sen, mitä ympärillä on. ”Aiheeton, ihmesyntyinen onni: / valon läike järvellä / hämärän välissä.” Intensiivinen kokemisen hetki saa usein taustakseen järvimaiseman, pilvet ja puut. Eläimet, esimerkiksi kalat, linnut, sudenkorennot ja rotkon pohjalle kivikkoon sammaloituva karhu, kiinnittävät ihmisen osaksi suurempaa kokonaisuutta, jota ajan suureet eivät pysty kahlitsemaan.

”Lumpeet kaivaneet tupansa mutaan /
kaislat vetäytyneet alas /
lämpimämpiin kerroksiinsa /
jäkäläkalliot kuin jättiläisen askelmat /
rannalta kuusikon yli kauas /
tuhansien vuosien taa.”

Verkkojen laskeminen veteen on paitsi konkreettinen teko ja hetki tässä ajassa myös peili, josta voimme nähdä taaksepäin historiaamme ja kaiken inhimillisen samanaikaisen katoamiseen ja tallentumiseen: ”verkko vajoaa veteen // vajoaa veteen / esi-isien piha / ohutmultainen niitty / muinaisten tulisijojen piiri / surut ja saavutukset / sade seuloo / vesi vie ja tallettaa.” Ikiaikaiset maisemat ja elämän kierron ymmärtäminen auttavat hidastamaan niin, että ihmesyntyisen onnen kohtaaminen tulee mahdolliseksi ”kuten muut minua ennen / hidastun, hidastun / hidas”. Luontosuhteessa Laukkarinen korostaa ei-intellektuaalista ja suoraan aisteihin perustuvaa kokemusta. Sanakirjan määritelmät eivät riitä, kun yökiitäjä sähköttää ikkunan takana. Silloin on suljettava kirjat ja mentävä ”elokuun yöhön missä / tuvan seinään nojallaan nukkuu / päivänsini, sen sydämenmuotoinen lehti / satojen sulkeutuneiden kukkien sokkelo”.

Mahdollisuus muuttua osaksi korsia

Laukkarisen luontokuvissa on myös vaaransa, kun ne toistuvat runosta toiseen samankaltaisina ja jo ennestään perin tuttuina. Niihin kaipaisi yllättävämpää ja tuoreempaa otetta, särmää, joka rikkoo harmonisen maiseman. Parhaimmillaan Laukkarisen runokieli on silloin, kun se pureutuu yksityiskohtiin ja kuvissa pilkahtaa myös huumori:

”tuon tuvasta lokakuun kuolleen myyrän /
panen selälleen maata vasten /
viilenneen nahkaisen taskun: /
silmien mustat marjat /
viiksien viimeistelty koreografia / – -//
oi hännän elegantti punos! /
peräaukon viaton piste!”

Luonnon kuviin yhdistyy myös kulttuuriympäristö: vanhat naiset kokoontuvat kaivolle, ja jokapäiväiset esineet ja arjen tavarat saavat merkityksensä. ”Pieni kulho, pieni kuppi, pieni kattila / illallinen kahdelle / sitten yhdelle / ja pian siinäkin on liikaa.” Luopuminen ja ajatus siitä, että on opeteltava jättämään kaikki taakseen, on yksi Laukkarisen kokoelman keskeisistä teemoista. Vanheneminen on väistämätöntä, mutta se on myös mahdollisuus muuttua osaksi korsia, siemeniä ja maata.

Kokoelman toisessa osassa ”Mustan koivun takkuisen latvuksen läpi” Laukkarinen keskittyy oman paikan etsintään. Eläinsymboliikka nousee etualalle. Muun muassa hevonen, hauki ja yökiitäjä ovat matkakumppaneita, kun tulee ymmärrys siitä, ”että kaikki mutkat / on suorin tie?” Laukkarisen hevonen ei ole eteerinen runoratsu, vaan työhevonen, joka vetää kuormaansa niin kuin kuormaa on aina vedetty.

Oivalluksia parisuhteen arjesta

Kokoelman kolmannesta osasta “Odotin iltaa, kulutin aikaa” alkaa parisuhteen tarina, joka jatkuu kirjan loppuun saakka. Runot kertovat rakkaudesta, odottamisesta, kohtaamisesta ja viimein eron hetkestä ja ikävästä. Draaman kaari on selkeä ja ehyt, mutta tapahtumat jo monesti aiemmin kerrottu. Rakkaudesta ja parisuhteesta tuorein sanoin kirjoittaminen on vaikeaa, ja harmillisen usein Laukkarinenkin sortuu kuluneisiin kuviin tai kysymyksiin.

“Tuleva tapaaminen: miten meidän käy? /
Kimpoammeko toisistamme /
satutammeko /
vai menemmekö toistemme läpi.”

Silti Laukkarinen kiteyttää oivalluksia arjesta: “Tähdet lähempänä kuin hän / joka nukkuu vieressä.” Kohtaamiseen ja yhdessä olemiseen liittyy hämmentävä etäisyys. Tuntuu, että parisuhteessa on vaikea tavoittaa sellaista ykseyttä ja läsnäolon intensiivisyyttä kuin se, jota Laukkarinen kuvaa kokoelmansa alkupuolen runoissa. Tämä seikka näkyy myös kuvaston tasolla, sillä järvi, vesi ja eläimet jäävät taka-alalle ikään kuin ne olisivat tavoitettavissa vain yksinäisinä oman olemassaolon kohtaamisen hetkinä. Suorapuheiset tunnot miehen ja naisen kohtaamattomuudesta tuovat mieleen Märta Tikkasen parisuhteesta kertovat runot, kun Laukkarinen kirjoittaa:

”Hänen miehisyytensä oli sitä lajia /
että sänkyyn olisi ensin pitänyt /
eikä sitten varsinaisesti muuta/ – – /
Enkä minä nautintoa väheksy /
älä sekoita sitä tähän /
harmittaa vain /
tuo samana toistuva korskunta.”

Arkisuus ja toteavuus ovatkin Laukkarisen parisuhteesta kertovien runojen vahvuus. Kirjailija ei sorru imelyyteen eikä patetiaan. Mutta tiivistämistä nämä parisuhderunot kaipaavat, varsinkin kokoelman loppupuolella osan runoista olisi voinut jättää pois, jolloin kokonaisuus olisi napakoitunut huomattavasti.

Meillä ei ole muuta omaa kuin äänemme

Runojen jälkeen Tähdet lähempänä kuin hän -kokoelmassa on Enostonen kirjoista tuttu ”Kirjailijan sana”. Eräänlaisissa jälkisanoissa Laukkarinen kertoo matkastaan runoilijaksi ja puhuu kirjoittamisen terapeuttisesta vaikutuksesta. Kirjailijan ajatukset esimerkiksi kauneudesta ja hiljaisuudesta ovat sinänsä kiinnostavia, mutta runokokoelman lopussa ne tuntuvat turhan selittäviltä. Ehkä niiden paikka olisi muualla, toisenlaisessa tekstiyhteydessä. Laukkarinen toivoo välittäneensä lukijoille jotakin siitä yksilöllisestä ja universaalista kauneudesta, joka kannattelee meitä. Kun hän sanoo, ettei meillä ole muuta omaa kuin äänemme, joilla sanoa ihmisille yhteisiä asioita, en voi olla toivomatta, että hän olisi luottanut runojensa ääneen ja kykyyn sanoa sen, mitä jälkisanoissaan selittää.

Laukkarisen Tähdet lähempänä kuin hän piirtää kauniisti kuvaa naisesta, joka on löytänyt lohdun yksinäisyydestä. Runot puhuvat konkreettisin ja yksinkertaisin kuvin, joiden voima on juuri niiden pelkistyneisyydessä. Silti runojen soisi jättävän enemmän tilaa lukijan oivallukselle, assosioivan useampaan suuntaan. Nyt kokonaisuus on toki ehyt, mutta paikoin hyvinkin valmiiksi pureksittu. Liisa Laukkarisen hiljaisin kuvin puhuvaa ääntä kannattaa kuitenkin pysähtyä kuuntelemaan. Silloin voi kuulla, kuinka ”paljas pieni kynnen kokoinen / petokalan sydän / ponnahtaa ylös kiveltä.”

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto